Jokaisella on jossakin, SE paikka.Paikka jolle ei ole vertaista,
eikä ole enää sitäkään.
Minulla oli onni saada viettää tässä paikassa
muutamana kesänä Äitieni ystävien kotona päiviä
vai viikkoja, sitä en enää pysty sanomaan.
Tämä oli kolmen jo adoptioäitejäni
vanhempien sisarusten koti. Sinne kuljettiin useita
kilometrejä kinttupolkua, ei ollut sen kummenpaa tietä.
Heillä oli minun muistini aikaan vielä kaksi lehmää ja sika,
muita eläimiä, no kissa tietysti.
Yksi sisaruksista oli sokea,Hänellä oli tietysti eniten aikaa minulle.
Loiva rinne rantaan
Siellä oli aina kesä, aurinkoa, uimista, saunomista,
ne lehmät, kissa jolla oli joskus pennutkin.
Rakastavia, iloisia naisihmisiä, lauloivat paljon
ja nauroivat.
Nukuttiin harmaassa aitassa
jossa oli pieni ikkuna ja paksut täkit.
Siellä ei ole enää mitään.
Eikä siellä kuulu laulua!
Kesän 1959 jälkeen He kaikki, yhtä vaille,
olivat jo kuolleet. Talo lahosi paikoilleen.
2 kommenttia:
Tulipa mieleeni heti oman perheen entinen kesäpaikka, se, jossa lapsuuden kesät vietin metsän lintujen ja sammalmättäiden seassa, järvellä uiden, soutaen ja meloen, metsissä retkeillen. Se oli "Se Paikka" minulle, liekö koskaan tulee toista läheskään saman veroista paikkaa. Vieläkin unissa sinne palaa, tutuille poluille...
Lohduttaa tietää, että muillakin on - tässä kiireisessä nykypäivän maailmassa, jossa rakennellaan suuria ja kalliita omakotitaloja esikaupunkialueille - muistoissa ja rakas joku tupa luonnon keskellä. Kiitos tästä blogipäivityksestä.
Olen riemuissani Sinä ymmärsit heti SEN arvon.
Minäkin, yhä näen unia ja kummallista että niissä unissa olen tuolla tuvan vintillä ja löydän sieltä vaikka minkälaisia "aarteita" ja ihmettelen miksi en löytänyt niitä lapsena!
Kaipa tämäkin on niitä aarteita, löytyy ihminen, joka tietää SEN arvon ja on onnellinen samanlaisesta onnesta, Kiitos Sinulle!
Aarteen mystisyys selvisi!
Lähetä kommentti