Sillsallad eli sikermä kesäisiä ja syksyisiä kuvia

 Tässä ollaan jo selvästi syksyisessä metsässä.

Tätä metsästysopetus(oppimis) retkeilyä on meillä ollut 

runsaasti. Useimmiten ovat saaneet mennä ilman minua.

Etenkin aamut ovat minun mielestäni (ennen kuutta)

enemmän rasittavia kuin rentouttavia.

 Kesäisellä käynnillä Poikasen kotona kävimme tutustumassa

eläkeläipariskunnan taidon näytetteeseen. Ovat rakentaneet pihapiiriinsä

 kadonneen elämäntavan museon.

Hellapuut ovat järjestyksessä siinä talossa.

 Meidän pikkuinen Vili niin kaunis ja hyvätapainen kuin vain voi olla!

Muutamia hyviä teerihaukkuja on jo kuunneltu.

Tässä kuvassa olen Vilin kanssa istumassa pellonojan pientareella 

kuuntelemassa kun Nuusku ajaa jänistä näkymättömissä.

 Viisveisaavat minun surumatkoistani Peikon haudalle.

Oli tarkoitus tänä kesänä tehdä tähän haudan päälle 

tasainen kivipeitto, jäi ensi kesään.

 Siinä he, Mamman rakkaat!

Ennen nukuttiin päiväunet ruokapöydästa noustua.

 Tarkoin harkittu rakennelma, uskokoon ken tahtoo!

Laituri, on vakaa astella.

 Nuuskuneiti!

Nenä vie edelleen!

Tietää syntyneensä vain jäniksen perässä juoksijaksi.

Kumpikin koira on ollut vain opissa tänä syksynä, ase on

 Erämiehellä mukana se kuuluu olla niin.

Salomaalla käytiin tyhjentämässä omenpuut!

Melkein kaikessa mukana

Vili olisi niiin kovasti halunnut että tämä ujo

kaveri olisi tullut leikkimään meille. Nuuskua uusi

kaveri ei kiinnostanut, oli muuta mukavaa tekemistä...

 

 Paperin retaleelle oli mukava antaa kyytiä.

 Otimme pienen tauon ja kävimme IHAN KAHDESTAAN

kelkkailemassa. Korkea mäki melkein takapihallamme

 siellä oli mukava keittää päiväkahvit ja paistaa makkarat

ja katsella kaukaisuuteen. Puijon tornikin näkyi kaukaisuudessa,

pieni sieluinen kamera otti niin epäselviä kuvia että jääkööt arkistoihin.

 Bongasimme siellä kaukaisuudessa kuumailmapallon

joka lähestyi meitä.

Korkeiden mäkien takia se hävisi näköpiiristämme,

joten nopeasti kotiin kun näytti että se putoaa ihan kotipihaan.

Koirat mukaan ja katsomaan!

Sihinä kuului mutta palloa ei näkynyt.

Viimein se ilmestyi yllemme, vauhti oli tosin melkein 

nollassa.

Arvelimme että se olisi matkalla Tahkovuorelle.

Kuinka lie käynyt!

Metsästäjät eivät katselleet taivaalle.

Maanantai-aamuna oli mahtavat hankiaiset ja melkoinen pakkanen,

pikkuiset koirat saivat valita kulkureittinsä

ihan oman halunsa mukaan.

Ei haitannut Nuuskuakaan vaikka sileäkarva ei anna 

paljon pakkassuojaa, karvojakaan kun ei ole

mahan alla kuin nimeksi.

Saivat saalistakin: Nuusku löysi jonkin petolinnun jalan, 

vastakuolleen. 

Vili sai iltalenkillä hiiren joka oli sitkeä sorttinen ja pelastautui

pedon suusta viisikertaa. 

Hiiri voitti!

Leppoisaa, ei kuitenkaan rauhallista

 Keskus"henkilö", NÄÄTÄ jonka tärkeä tehtävä on

avustaa perheen pienintä erilaisissa jopa kummastuttavissa

askareissa. Useimmiten sen yksinkertainen tehtävä on

 kuolla nopeasti ja olla sen jälkeen rento ruumis.

 Pieni tumma täplä, matossa oikealla puolella,

koristaa meidän mattojamme nykyisin.

Armoton niskalaukaus!

Tämä pikkupoika on siis "metsäverinen" sukunsa

edustaja, toinen perheemme metsäverinen edustaja

suunnittelee jo pieniä kevyeitä yhteisiä lenkkejä.

Sydän syrjällään

 Syntymäpäivälahjaksi voi saada jotain muutakin kuin 

kristallia, näilläkin kymmenillä.

Tämän sorttinen lahja vaatii kyllä tarkkaa lahjan saajan

tuntemista. Lahjan saajan puolisokin on hyvä tuntea.

 Tämä lahja ei ollut paketissa.

Lahjan antajan puheesta se oli poimittava.

 Nyt on eläkeläisellä aikaa...

Arvaatteko mistä meillä puhutaan kotona ja suunnitellaan...

Iltaisin nukahtaminen vie aikaa niin moni asia muistuu mieleen

entisistä metsästysmatkoista. Tietysti myös uusista

haaveilua oman koiran kanssa.

Kolmeviikkoinen vasta on tämä erämiehen unelma,

äitinsä hoidossa pulkistuu ja varttuu vielä muutaman viikon.

Reipas, iloinen, rohkea nappisilmä,

ikiaikaisen Suomen pystykorvan jälkeläinen.

"Haukkuakin" kuultiin, niin ja "ulvomista".

 

Erämiesten aamu

 Meillä soi herätyskello tänä aamuna.

Turhaan soi, oltiin jo kahvin keitossa.

Sää oli tarkastettu, ei sadetta, ei tuulta. Tyytyväinen

hirvenmetsästäjä levitteli tämän päivän erikoisvaatetustaan

tuolin selkämyksille, ja valitsi sitten sen ainoan oikean.

Menneellä viikolla hän ihan itse on korjaillut neulalla ja

langalla pieniä (ja vähän isompiakin) vaurioita

lähinnä taskujen saumoissa.

Puku on kyllä käytössä ympäri vuoden retkestä riippuen.

Minulla on ollut aitiopaikka tarkastella esimerkiksi

housujen takasauman tasakokoisia tikkejä.

 Olenhan se perässä kulkija.

 Uusia panoksia hankittiin.

Siis uuden merkkisiä, eilen piti käydä ampumaradalla

kokeilemassa miten ne käyttäytyvät(?) vanhassa

kiväärissä.

Yksi laukaus, Peikon kanssa odottelimme autossa radan ulkopuolella,

tyyni ja rauhallinen vanhus on vanhemmiten tullut hieman 

paukkuaraksi. Siitä selvittiin vain hienoisella läähätyksellä.

Hirviä on vähän, täällä Itä-Suomessa kaatolupiakin

vähennetty edellivuosiin reilusti.

Viime syksynä jo kuulin miesten puhuvan erityisesti

urosten vähentymisestä. Vasattomia naaraita oli metsästyaikaan

runsaasti. Ne sarvet vai uroksen suurempi koko riistana

on tehnyt niistä niin haluttuja.

Minulle metsästys ei ole tärkeä asia, en koskaan ole voinut 

kuvitella itseäni aseen kanssa metsään.

 Syön ja valmistan hirvenlihaa ruuaksi  ja se on hyvää.

Kaksinaismoralistista sanovat jotkut.

Ekologista ja puhdasta, metsiemme tuottoa.

 

Kukka rintaan kaikille metsästäjille jotka ovat siellä

metsissä tänään, tarkkailevat ja hoitavat

riistaeläinten oloja ympäri vuoden.

Ja malttavat olla ampumatta sitä viimeistä urosta

omilta metsästysmailtaan.