Koiran päivä, eilinen

 Jäipä eilen huomaamatta näin merkittävä päivä.

Onneksi on blogit!

Lukiessani Hirnakan kertomusta omista menneistä koiristaan

muistin oitis että yksi omani on varmasti 

esittelemättä.

Uppouduin etsimään yhtä tiettyä kuvaa...

ei löytynyt vaikka kuvia on koneen muistilla

jo tuhottomasti. Näitä vanhoja olen kuvannut jonkun verran

missä ne nyt sitten oikeasti lienevätkään tallessa.

Jeri Jämtlantilainen on jo esitelty, kopin katolla.

Luu suussa kopista tulossa.

SERI Suomen ajokoira!

Tämä koira tuli v. 1970 keväällä elämääni.

Hänen osansa oli hiemen kimurantti alusta asti.

Tästä pentueesta oli meille varattu narttupentu.

Pentuja syntyi joitakin enemmän kuin oli nisiä emolla,

joten me saimme omamme jo ennen oikeata vierotusaikaa.

Siihen vaikutti se että en ollut työelämässä 

vaan kotona pystyin hoitamaan pientä pentua.

Pennun saimme kaksi viikoa myöhemmin kuin oman esikoiseni

olisi pitänyt syntyä. Suureen suruun tuli kuin tulikin

hoivattava.

 Myöhemmin syntyi tytär, täällä tunnetaan Äitityttärenä.

Seri tiesi kuitenkin olevansa esikoinen vaikkei

koskaan esikoisasemaansa väärin käyttänytkään.

Serin tunnistivat kaikki, 

niilläkin riijuureisuilla jonne Jeri otti hänet mukaansa.

Salaa tietysti.

Herasilimä, sanoivat vanhat, toinen kaunis sininen

ja toinen tavallinen ruskea.

Juhlat menneisyydestä

Isoimman rippijuhlat  v.2010 

Kuvaaminen tapahtui Salomaalla seuraavana päivänä.

Kuvausrekvisiitta kulki mukana.

Vanhoja kuvia tulee katseltua haikeudella,

pojat kasvaa...

Savolan Kirjakauppa, Kuopio

Tämän ihanan maailman ovet avautuivat minulle
v. 1953, tietysti en ole aivan varma joko Kirjakauppa- Äitini
vei minut sinne heti vai vähän myöhemmin.

Uskon että melko heti.
Nuo korkeat tiskit muistan, kuin hyvin kauan sitten nähdyn
mustavalkoisen elokuvan pätkän.

Muistan sen ajan JOHTAJAN.
Hänen nimensä oli Johtaja Telen. Hyvin kunnioitettu,
kuten varmaan johtajat olivat, siihen aikaan.

Minä tunsin suurta kunnioitusta kun tuo pitkä ja laiha johtaja
nosti minut tuohon tiskille, hieman pelottavaa oli tuo korkeus.

Varsinkin kun Hän kumartui edestäni jonnekin
hyvin alas, ottamaan laatikosta:

KIILTOKUVIA, minulle!

Yläkuvassa Toinen Äideistäni
toinen oikealta, siellä vähän taaenpana.
Hän näyttää vieläkin niin tutulta ja rakkaalta
vaikka kuva on ollut vanha jo silloin kun minä tulin.

Hänen kuolemastaankin tulee 19.6.2011 jo
51 vuotta. Ikävä on kadonnut mutta haikeus
on talella, ja niin paljon kertomistakin olisi.

Voisin vaikka itkeä pillittääkin siinä pehmeässä sylissä.

Huomaatteko mitkä tikkaat,
niille myyjättäret nousivat hakemaan
kirjoja ylähyllyiltä.

Kuvia 1930-luvun Kuopiosta

Adoptioäitini olivat olleet hyvin aktiivisia ennen
perheensä lisäystä.
Tällä melontaretkellä onkin toinen Äideistäni kameran takana.

Kesäistä pyykinpesua.
Kotityöt he tekivät yhdessä ja lauloivat.

Kuoroharrastus oli yksi niistä asioista joista He
olivat luopuneet minun tultuani.

Talvella tehtiin luistavia potkukelkkaretkiä
pitkin Kallaveden jäitä.
Minä istuin vuorotellen kummankin kyydissä.
Koreissa oli ihania eväitä ja ainakin muistan olleen
kintaita varalla.

Tämä kuva on vanhempi kuin minä.

Kaksi vanhaa valokuvaa

Nämä hiljaiset päivät täällä Salomaalla
eivät sisällä mitään mullistavaa.
Toki henkilökohtaisesti kaikki päivät sisältävät,
toivottavasti, asioiden hiljaisia rakentumisia.

Nämä kuvat ovat ihan minusta, toki paljon nuoremmasta
minästä. Ensimmäisessä kuvassa olen
kaksiviikkoisen esikoiseni kanssa.

Ei painanut huolet, surut eikä murheet.
Samaa kevään aurinkoa kaikki tyyni!

Alemmassa kuvassa
sama minä muutama viikko myöhemmin.
Ei missään muualla valoa kuin siinä pienessä korisängyssä.
Sekin oli siirtynyt jotenkin sumuverhon taakse.
Niin tyhjät kuin silmät ovat kuvassa, niin tyhjä
olin minäkin.

Ja vain muutamasta viikosta on kyse...

Kuin unta

Jokaisella on jossakin, SE paikka.
Paikka jolle ei ole vertaista,
eikä ole enää sitäkään.

Minulla oli onni saada viettää tässä paikassa
muutamana kesänä Äitieni ystävien kotona päiviä
vai viikkoja, sitä en enää pysty sanomaan.

Tämä oli kolmen jo adoptioäitejäni
vanhempien sisarusten koti. Sinne kuljettiin useita
kilometrejä kinttupolkua, ei ollut sen kummenpaa tietä.

Heillä oli minun muistini aikaan vielä kaksi lehmää ja sika,
muita eläimiä, no kissa tietysti.

Yksi sisaruksista oli sokea,
Hänellä oli tietysti eniten aikaa minulle.

Loiva rinne rantaan

Siellä oli aina kesä, aurinkoa, uimista, saunomista,
ne lehmät, kissa jolla oli joskus pennutkin.

Rakastavia, iloisia naisihmisiä, lauloivat paljon
ja nauroivat.

Nukuttiin harmaassa aitassa
jossa oli pieni ikkuna ja paksut täkit.

Siellä ei ole enää mitään.
Eikä siellä kuulu laulua!


Kesän 1959 jälkeen He kaikki, yhtä vaille,
olivat jo kuolleet. Talo lahosi paikoilleen.

Kuvia kaukaisuudesta

Voi muistoja,voi minua, voi elämää!

Tässä kuvassa olen virallisesti adoptoitu, raastuvan oikeudesta
oli tullut paperit jotka ovat tallella vieläkin.

Loppuvuosi 1953, minulla on päälläni viininpunainen
samettimekko jossa oli vaaleanpunaisesta brodyyrista
kaulus ja hihansuut.
Puolivuotta aikaisemmin otetuissa kuvissa tukkani on
vielä vaalea haivenus kuten suomalaislapsilla yleensä.

Rusetti, varmaan solmittu kun istuin jo tuolla tuolilla.
Yleensä nauhat riippuivat avoinaisina!

Voi niitä aikoja!
Epäilen että tämän lukijoissa ei ole montaakaan
jotka muistaisivat, saati olleet mukana näillä
Haaparannan hamstrausmatkoilla.
Silloin 1959-60- lukujen taitteessa taisi olla sen buumin huippu!

Siinä Mamma ja Pappa oikealla.
Gevalia-kahvia kassissa.

Olen aina katsellut mielelläni valokuvia.
Omiani, kavereiden jopa ihan tuntemattomienkin.

Tietysti sellaiset jotka ovat jollain tavalla yhdistettävissä
omaan elämääni, niitä jaksan tuijotella, olen aina
jaksanut, pitkiä aikoja.

Muistellut, miettinyt ja antanut ajatusten lentää.

Toisilla kuvilla on voimaa lennättää enemmän kuin toisilla,
Joitakin kuvia vain tuijottaa pää tyhjänä.

Nyt kun Poikanen on ollut keskittynyt uudelleen ja
uudelleen Joulupukki ja Noitarumpu-elokuvaa
katsomaan, päätin etsiä kuvistani kaikki
uuteen vuoteen ja sen juhlimiseen liittyvät kuvat.

Eipä ole tullut paljon juhlittua ja kuvattua tätä
juhlaa. Vain yksi juhla - kuuluu kategoriaan -
vain tuijotusta, ei enää tunteita.