5000

Tällä viikolla tullee 5000 vierailua täyteen täällä blogissani.

Joskus lapsena yritin pitää päiväkirjaa useampaankin otteeseen. Siitä ei tullut mitään,
en muista mihin se aina tukehtui. Kovasti tämänkin aloittamista mietin ja epäilin.
Onneksi Ystäväni oli pitkämielinen, muistutteli minua aina silloin tällöin.

Tämä on tuottanut kovasti paljon iloa minulle itselleni. Olen ajatellut tämän olevan myös dokumentin omainen kertomus lapsenlapsilleni yhdestä vaiheesta elämässäni.
Minulla ei ollut täysin selvää kuvaa siitä mitä tahdon kertoa ja mitä jättää kertomatta,
sitä en osannut ajatella että blogini saakin ihan omat siivet ja alkaa elää omaa kertomustaan.

Olin alle kymmenvuotias, olin kokenut juuri hyvin suuren menetyksen, toinen adoptioäideistäni oli kuollut kesällä, syksyllä koulun alettua aloin kirjoittaa runoja.
Muistan itkeneeni niitä kirjoittaessani.
Runojeni sisällöstä en muista mitään, mutta muistan ihmetelleeni, miksi opettajani jolle niitä näytin ei koskaan sanonut mitään. Nyt minun on helppo ajatella miksi. Ne lienevät olleet täynnä pienen tytön surua ja tuskaa, silti minä niitä kirjoittelin siniseen ruutuvihkoon ja välillä vein opettajani luettavaksi. Hän oli nuori opettaja, aloittanut
opettajan uran samana syksynä ja hänellä oli kaksi pientä tytärtä.

Kenties ne runot olivat terapiaa jota silloin tarvitsin.

Tätä kirjoittaessani en ole tuntenut tarvitsevani terapiaa, sitäkin olen joskus tarvinnut.
Olen vain iloinnut kaikesta siitä hyvästä ja kauniista ja ainutkertaisesta mitä ihmisen elämässä tapahtuu. Ja iloinnut siitä että ihmisellä on kyky muistaa ja iloita muistoistakin.

Ihan jokaisella. Ihan joka päivä.