Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









maanantai 11. lokakuuta 2010

Sydän syrjällään

Kävin tavoistani poiketen kanalassa iltakäynnin jo
paljon aikaisemmin kuin yleensä.

Samantien päätin etten enää käykään viemässä
pikkuisille yöruokaa, onhan ne riittävän isoja.
Saati sitten Clint, vielä isompi.

Myöhemmin huomasin että joku asia jäi kaivamaan mieltäni,
en saanut selvää itsestäni mikä.
Läksin uudelle kierrokselle ja heti huomasin,
Clintin ainaista piiskutusta ei kuulukaan!
Etsin ja etsin, ei löydy! Ulkona on jo umpipimeä.
Otsalamppu on ihana keksintö!!! Muutenhan pikkuisen yön värisen
kukkopojan etsiminen olisi haaskattua energiaa.

Kiertelin aikani pihalla, yritin katsella näkyisikö kukkoistani
(siinä vaiheessa etsin jo raatoa).
Luovutin, ja läksin sammuttelemaan valoja,

Ja Clint nökötti hiljaisena ja surullisena navetassa pakastimen päällä.




ÄitiMarttakin kurisi pojalleen kuin vastakuoriutuneelle.
Tuleekohan tästä pojasta KUKKO vai pääsiäiskoriste.
Elää saa, oli niin neuvokas valinta tuo navetta.

2 kommenttia:

Anna kirjoitti...

Ohoo, josko Clint sittenkin on Clint, yksinäisten polkujen mies :)

Taisi samalla vähän aikuistuakin.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Toivon niin!
Ei tule elämä olemaan herkkua jos viihtyy vain naisten helmoissa.
Toisaalta, ei joudu valtataisteluihinkaan :)