Tämä päivä, 6.10 on minulle
hyvin henkilökohtainen surun päivä.
Oikeastaan se ei enää ole surua, vain haikeata muistelua.
Minun lapsuuteni loppui vuonna 1962 tähän päivään,
oikeastaan voin sanoa kellon ajankin, se oli 16.45,
ei mikään ollut enää samaa, ei tuntunut samalta,
ei näyttänyt samalta.
Äitini oli juuri kuollut (kolmas äitini).
Blogissani on kuva Hänestä: tunniste, Pääsiäisen aika 5
Se kuva on viisikymmenluvun lopulta, naisvaltainen
elämänpiirini oli vielä voimissaan.
Oikealla istuu kaksi vuotta aikaisemmin kuollut toinen äitini,
vanha arvokas neiti Hänen vieressään
oli kuollut vuotta aikaisemmin.
Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän ihmettelen:
Mistä ihmeen aineesta lapset tehdään, että
he kasvavat ihan tavallisiksi ihmisiksi kaikesta huolimatta.
Minä olen elänyt hyvin onnellisen elämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti