Ruokakauppareissulla tulee useinpistäydyttyä hautausmaalla.
Olen pienestä tytöstä asti halunnut käydä
hautausmailla, en vain jollakin haudalla
vaan kävelemässä ja lukemassa hautakiviä.
Joskus teen jonkun pienen siivous tai kynttilänsytytys
askareenkin, ihan tuntemattomienkin haudoilla.
Etenkin sellaisilla joilla ei selvästikään ole kävijöitä.
Uskomatonta on se miten paljon täälläkin on
jo ihan omia tuttavia. Kymmenessä vuodessa tulee monen
matka täyteen.
Tämä on mieheni hauta.
Jouluksi toin kynttilöitä,
nyt ovat lyhdytkin jo hukkuneet lumeen.
Kaunis on lumen tekemä pehmeä peitto,
saa sulaa paikalleen kun on sen aika.
Silloin neljä vuotta sitten,oli vasta (tammikuun lopussa) satanut
ensimmäiset lumet, pakkasta oli
sinä aamuna melkein 20 astetta.
Varasin kynttilälyhtyjä parikymmentä,jos joku muukin haluaisi viedä lähtiäisiksi
kynttilän tuikuttamaan Antin haudalle, kaikki halusivat.
Illalla kun oli pimeä halusin vielä käydä yksin haudalla,
olin minä iloinen, haudanpeittäjä oli laittanut
kynttilät samalla tavoin kiertämään
hautakumpua.
Hautausmaan portilta jo näki valorenkaan
valoisan miehen haudalla.
8 kommenttia:
Voi paska!
Tollai on harmillist, ku toinen joutuu noinvaa lähteen. Itteltkii menny veli, paljo kavereit, isä, mummut ja papat.
Kaunis oli Antin haudal kynttilärinki, kaunis.
Voimii elämän jatkamiseks sulle täs vaa voi toivotella...
Neljä vuotta ei ole vielä pitkä aika. Oikeastaan olet vasta selvinnyt omille jaloillesi miehesi lähdöstä.
Millainen olemus ikävällä on, silloin kun se täyttää ajatukset?
Silloin kun teen täällä kaupungissa kävelylenkin, menen aina Hietaniemen hautausmaalle, tuohon ison tien toiselle puolelle. Samoista syistä kuin sinäkin: lukemaan nimiä ja laskemaan elämän pituutta ja nyppimään jotakin, ojentelemaan paikkoja.
Hautausmailla hiljaisuus kertoo monta tarinaa niille, jotka haluavat kuunnella.Hautausmaille minäkin lähdin usein kävelemään, kun ennemuinoin kiersin laulukeikoilla ja keikkakaupungissa oli luppoaikaa..
Lohdullista on myös lukea, miten sinä selvästi olet löytäny tasapainonsurun jälkeen kaipauksen ja elämännälän välillä.
Kiitos Teille kaikille myötäelämisestä: Partapappa, Sirkku ja Millan!
Antti oli hyvin sairas jo pitkään, sydämelle ei oltu annettu aikaa juuri sitä enempää mitä se sitten kesti.
Töissä "piti" miehen kuitenkin käydä ihan loppuun saakka. Valmistautumisaikaa siis oli viimeiset vuodet, sydämen neljä valtasuonta tukkeutuivat, pallolaajennus tehtiin kerran.
Kuolema oli nopea, niinhän Antti toivoikin.
Suru. Se on outo juttu, minä en tiedä surinko minä ollenkaan silloin heti.
Viimeiset vuodet olivat parhaat yhteisistä vuosistamme, pari kuukautta ennen Antin kuolemaa eräänä viikonloppuna juttelimme kaiken mahdollisen eletyn ja elämättä jääneen, ihan kaiken.
Minua on helpottanut se että silloin ymmärsin oikeasti pyytää anteeksi (en ollut helppo vaimo),
Antti sanoi: Mielummin minä olen tossun alla ollut kuin taivasalla.
Haikeus, ikävä,yhteinen vanhuus niitä minä välillä pyörittelen mielessäni.
Alussa, oikein halusin olla kuolettavan surullinen, ne tunteet sotkeutuivat aina johonkin Antin sanomiseen, tai siis muistin jotain
mikä oli niin iloista ja myönteistä kuin miehenikin.
Hautausmaat ovat minulle levollisia, rauhallisia, kauniita
tyynnyttäviä paikkoja, terapiaa.
Kuolemakin on hyvä asia, silloin kun on sen aika!
Sirkku! Kysyit tuota ikävän olemusta.
Olen ajatellut, ainakin siis minun ikäväni on myönteinen, rakentava tunne. Ikävä tietää mitä se haluaa. Se haluaa sen ikävöinnin kohteen.
Kun minä ikävöin Anttia, heti kun tunnistan sen itsessäni, tiedän että haluaisin kuulla Antin rauhallisen äänen,tai kuulla kasvimaalle huudon pajasta, Eokko! Tulehan huastelemmaan, eläkä pyllötä nuapuriin!
tai Eiköön lähetä tirraattammaa ahkeruuskahvit?
Siis minun ikävääni tulee vastaus
ikävöidessä.
Minun suruni on toivoton, se vie voiman, tahdon ja ilon.
Se ei anna mitään, vain syvenevän kaivon.
Siksi en sure, en anna itseni surra, olen muuttanut sen ikävöinniksi. Kunnes kohdataan!
Neljä vuottako siitä jo on; puhelinsoitostasi. Olin juuri palannut kotiin joulumatkaltani luotasi.
Minun osani on kohdata vain iloisia, rauhallisia hetkiä yhdessä teidän kanssanne.
Pysähdyin tutkimaan kuvaustasi surusta ja ikävästä. Olen varmaan niin viileä ystävä, etten ole juuri maininnut Antista lähtönsä jälkeen. Onko se jotain, etten ole halunnut/kyennyt nostaa sinun hetkiisi surua ja kaipausta. Olin säästänyt loppujen lopulta vain itseäni. Suruusi en voisikaan ottaa osaa, kaipauksessa olisi jotain, mikä antaisi jotain meille molemmille. Simpukan kuori on ihan vähän auki.
En minäkään ole oikeastaan eritellyt tunteitani tällä tavalla aikaisemmin.
Ikävää ja kaipausta haluankin tuntea, ne tekevät Antin jollain tavalla eläväksi, mukana kulkijaksi.
(enkä poistaa puhelimesta Antin numeroa)
Surua en tahdo tuntea, se ei rakenna minua, oikeastaan luulen sen oleva ihan tarpeetontakin.
Se sairas ja väsynyt Antti ei kerta kaikkiaan ollut enää edes elämänhaluinen.
Mikä kiire, oikeastaan raivoisa paikkojen kuntoon saattaminen oli Antille ihan tärkeintä silloin syksyllä.
Antti tiesi että aika on loppumassa
siitä olen ihan varma.
Sinä ja minä, meillä on niin pitkä yhteinen historia, melkein 60 vuotta. Tästä asiasta meidän pitää pystyä puhumaan nokakkainkin.
Ja meillä on oikeus siihen, ja suruun ja iloon, mitä sitten vastaantuleekin.
Lähetä kommentti