Nämä hiljaiset päivät täällä Salomaallaeivät sisällä mitään mullistavaa.
Toki henkilökohtaisesti kaikki päivät sisältävät,
toivottavasti, asioiden hiljaisia rakentumisia.
Nämä kuvat ovat ihan minusta, toki paljon nuoremmasta
minästä. Ensimmäisessä kuvassa olen
kaksiviikkoisen esikoiseni kanssa.
Ei painanut huolet, surut eikä murheet.
Samaa kevään aurinkoa kaikki tyyni!
Alemmassa kuvassa
sama minä muutama viikko myöhemmin.
Ei missään muualla valoa kuin siinä pienessä korisängyssä.
Sekin oli siirtynyt jotenkin sumuverhon taakse.
Niin tyhjät kuin silmät ovat kuvassa, niin tyhjä
olin minäkin.
Ja vain muutamasta viikosta on kyse...
6 kommenttia:
Mitä tapahtui??????
No, kolari tietenkin.
Pinta meni ruttuun ja vähän pään sisältäkin :)
Voi harmi. Ei oo mukavia tollasset jutut.
Partapappa,
Jäihän siitä jälkiä, vieläkin näkyviä. Onnekseni en koskaan ole ollut niin hirmusen tarkka ulkoisista asioista.
Enemmän elämänpituisia päänsisäisiä vaivoja välillä olen ollut ihan täynnä.
Mutta sitä riemua ei ole himmentänyt mikään että pystyin olemaa tuolle esikois-kuopus-ainokaiselleni äitinä lähes "täyspäisenä" :)
No voi hurja tosiaan!
Janita!
Olen kuin sotilas ylpeä arvistaan!
Vaikka sodan hävisinkin, päänsisuskin on parantunut, tai ei ainakaan vaivaa nykyisin paljonkaan.
Kolaristakaan en muista mitään, muistia meni taaksepäinkin, ei onneksi ollut sillä kohden mitään tärkeämpää muistettavaa.
Mutta parasta oli se että kolmeviikkoinen vauvamme ei ollut mukana!
Lähetä kommentti