Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









lauantai 12. maaliskuuta 2011

Jotain hukassa...?

Kanala tuntui ja kuulosti hyvin hiljaiselta ja rauhalliselta.
Kuvittelin vain, varmaankin.


ÄitiMartta ei välittänyt ruuasta,
eikö toissapäiväinen makaronilaatikon
loppu vastannut odotuksia.

Onhan se varma, kun aurinko paistaa
alkaa kanala tuntua tosi ikävältä paikalta.

4 kommenttia:

Karhunvatukka kirjoitti...

Hyvältä näytti, kun kanoja näkyi kuvissa, vaikka suru ilmeni jopa kuvissa.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Karhunvatukka!
Se hiljaisuus oli tosi kummallista, yleensäkun menen kaikilla on paljon asiaa. Parven pienenemiseen koko reagoivat?

Katjusha kirjoitti...

Miten voit, kukon poismenon jälkeen?

Maria Veikontytär kirjoitti...

Katjusha!
Kiitos huolenpidostasi! Hyvin voin, olen hämmästynyt omaa reaktiotani Clintin menetyksestä. Lienetkö lukenut tuolta blogiarkistostani viime syksyn tapahtumista lokakuulta.
Naapurin koira teki tuhojaan parvessani. Se oli kamalaa, luulin etten enää pysty tuntemaan menetystä kanoistani. Mutta minä olen minä, hukkuneita hiiriä kanalan vesiastiassa en itke, huokaisen kuitenkin. :)