Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









maanantai 4. maaliskuuta 2013

Virus, melkein koneellani

 Lähestyi salaa ja hiljaa,

 valokin häikäisi,

ja uni voitti!

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi että tuo Vili on ihana. Ihan alkaa tehdä omaa pikinokkaa mieli. Kun muutenkin olen ehdottomasti sitä mieltä, että ne kaikkein parhaat rodut ovat näitä kotimaisia. Ovathan nuo vuosisatojen varrella juuri suomalaiseen mielenlaatuun sopiviksi jalostuneet.

Olisiko ihan rääkkäystä ottaa pystykorva vain porokoiran kaveriksi? Kyllä se pääsisi täällä metsässä ääntään käyttämään ja pyitä, teeriä ja riekkojakin haukkumaan... Saalista vain ei saisi kun ei metsästäjiä perheessä ole.

Maria Veikontytär kirjoitti...

En ole minäkään aikaisemmin ollut emäntänä pikinokalle! Vilkas ja tekeväinen kuin muutkin pentukoirat, vai oisiko HIEMAN tekeväisempi! Sitä en tiedä onko tämä erityisen "metsäverinen". Tänään kaksi kuukautta ikää, olen kuullut sanottavan että metsästyskoira jotenkin menisi pilalle jos sille opettaa muuta kuin mets.juttuja. En usko! Meillä ainakin on ollut jo pilli käytössä luokse tulossa toimii jo nyt.
Ihana ikivanha suomalainen:) Jos teillä on tuollaiset lintumaat (sp:n alkup. riista)ja koira saa liikkua ilman talutinta, tiedät ainakin minne se on mennyt:HAUKKU KUULUU KOTTIIN, koira odottaa Sinua siellä!!!