Ihan tosi kertomus

Tämä onnellinen matkakertomus oli jo kertomispannassa.

Onneton tapaus lompakon pesemisestä teki

tästä kuitenkin taas kertomisen arvoisen.

Siis:

Koko alkuvuoden olen ollut onneton ja turhautunut kadottamani

osoitteen vuoksi. Olen etsinyt sitä, ja etsinyt ja vieläkin etsinyt.

Tarina alkaa siitä kun:

Joulun ja uuden vuoden välisellä viikolla olin lähdössä hakemaan

Poikasta tänne Savoon. Junalipun ostin automaatista, pyhistä

huolimatta ne toimivat. Katson olevani jo niin vanha

etten ota riskiä että joutuisin kiertelemään junassa ilman paikkaa.

Kolme junan vaihtoa, kurja juttu! Tämän matkan voisi tehdä

yhdelläkin jos vaan aikataulu sopisi matkantekoon.

Jatkuu ensimmäisen vaihdon jälkeen:

Juna on jo liikkeellä kun seison ostamani paikan vieressä.

Nopeasti arvioituna, minun paikallani istuu n. viisivuotias tyttö

vierellään (kenties isoäiti), heidän takanaan äiti ja parivuotias tytär.

Olen hetken aikaa neuvoton,?

Sanon, ystävällisesti että paikkalippuni on isomman tytön 

paikkaan. Tyttöjen äiti tuohtuu asiasta, säilytin malttini.

Pyysin kuitenkin äitiä ottamaan pienemmän tyttären syliinsä

että isompi tytär pääsee hänen viereensä (äiti oli ostanut

kaksi paikkaa, ne vierekkäiset), kerroin itsekin äitinä ja mummona 

joutuneeni joskus tekemään niin. Kerroin myös että todellakin

tarvitsen paikkani vaivojeni vuoksi.

Neuvottelu kesti tovin, kiukkuisen äidin sääliessä itseään.

Sain kuitenkin paikkani, istuuduttuani ja hetken kuluttua aloitimme

olettamani isoäidin kanssa keskustella hyvin yleisistä asioista.

Loppuhuipennus:

(Hän ei ollutkaan tyttöjen isoäiti, ihan sivullinen vieressä istuja).

Keskustelumme sujuu jouhevasti, huomaamme viettäneemme 

lapsuutemme samassa kaupungissa ja samassa kaupungin osassa,

siinä kohdassa keskusteluun tuli intohimoa.

 Oli kuin olisimme kaivaneet lapioilla hiekkakuoppaa

ja hiekka lensi ja pöllysi.

Ja kuinka ollakkaan:

Kuopan pojalla istuimme me, kansakoulussa samassa luokassa

saman opettajan opetettavina.

Ja muistamme sitä ja tätä ja tuota....

Vilkuilemme toisiamme, ihmettelemme,

olemme onnellisia.

Edellinen tapaamisemme oli kansakoulun kevätjuhlasta v.1960

Kertomuksen loppu:

Matkan pisin osuus on lopussa, minun on lähdettävä junasta.

Kiireessä kirjoitamme osoitteemme toisillemme, vaihdamme

ne lennossa. Sitten minä seison jo asemalla pää tyhjänä ja 

sydän täynnä!

Kotiin tultuani:

Parin päivän päästä en löydä osoite lappua , en mistään.

Kunnes pesen lompakkoni, sen liian moni lokeroisen.

Kaikkia papereita en voinut ottaa lompakosta, ne alkoivat hajota

pienestäkin nykäisystä. Jätn kukkaron kuivamaan kaikkine kuitteineen.

Ja yhdessä niistä oli Sinun osoitteesi, Saanen sanoa Ystäväni!