Missäs kaikki tytöt ovat?Ihanko me kolmestaan ollaan,
Aleksandra, Nikolai ja minä?
Kyllä tässä nyt on vähän hämmentynyt olo!Tiedän toki että en ole aina ollut pehmeä nokkainen,
mutta ei tämä nyt ihan suunnitelmieni mukaan mennyt!
Ketäs tämmöisessä kanalassa komentaa?
7 kommenttia:
No, mutta missäs tirpat ovat ?!?
Onkos kukko jäänyt yksin tunkiolleen..?:)
Kyllä tämän Mamman kananpito näyttäisi tulleen tiensä päähän. Hanna ja molemmat Martat saivat hyvän kodin, nämä vanhat, eläkeläiset ovat vielä.
Elämä näyttää tarjoavan vanhoillekin uusia asioita joihin ei voi kieltäytyä tarttumasta.
Äititytär muttaa poikineen sen verran kauas että olisin täällä talven lähes yksin.
Siispä pakkaan laukkuni ja muutan osittain sulhaseni kotiin. Toki Salomaa jää toiseksi kodiksi jonne palaamme välillä.
Nyt kesä kesänä muutokset sitten myöhemmin!
Kenties tämä muutos elävöittää blogiakin, toivon ainakin niin.
No, jopas..onneksi sinulla on sopivan valoisaelämänasenne. Kun jotain loppuu, jotain uutta yleensä samalla alkaa..
Totta puhut Millan!
Uutta ei sovi astiaan joka on reunoja myöten täynnä.
Eikä iän lisääntyeessä tällä vauhdilla voi kieltäytyä tekemästä isojakaan muutoksia kun saa turvallisen ja rakastavan kumppanin matkaa kulkemaan rinnalleen. Salomaa on ja pysyy, meidän ja lasten ja lastenlasten eämässä.
Tästä elämänasenteesta voi kyllä ottaa oppia iästä riippumatta. Sitä tulee joskus hannattua vastaan muutokselle viimeiseen asti. Muutaman vuoden vastaanhannauksen ja paikallaan polkemisen jälkeen nyt tänä keväänä on ollut pakko heittäytyä taas virran vietäväksi ja katsoa, mitä seikkailuja edessä on. Hirvittää vähän, mutta. Elämää, ei sen enempää, eikä yhtään vähempää. Elettäväksihän se on tarkoitettu, koettavaksi monilta kanteilta.
Itse taisin tehdä kuusi vuotta sitten vastaavan ratkaisun (sinänsä, että valitsin perheen ja asuinpaikan välillä) - kahden opiskelupaikan suhteen. Valitsin sen, joka oli kotiväkeä (ja kahta vielä kovasti nuorta pikkusisarusta lähempänä) - vaikka kauempana ollut opiskelupaikka muuten olisi ollut parempi.
En ole katunut.
Elina
Kymmenen vuotta sitten kun tein päätöksen tänne muuttamisesta, se oli (mielestäni) viimeinen elämäni muutos.
Syöpä oli kuolemantuomio.
Se toi mukanaan niin totaalisen elämästä luopumisen että sieltä suosta nouseminen kesti vuosia.
Opin kuitenkin sen että sittenkin kun ei enää ole ollenkaan näköalaa pitää saada aikaan päätöksiä tehtyä.
Se oli hyvä päätös, se muutto. Olen elänyt täällä upean vaiheen elämästäni. Nyt irroittelen uusia juuriani, elämäni tulee muuttumaan enemmän kun koskaan aikaismmin ja olen siitä onnellinen.
Rakas Salomaa jää tänne, mutta se pysyy tukikohtana jonne tulemme yhdessä elämäntoverini kanssa.
Se onkin onnellinen juttu, katsoa taakse päin ja olla onnellinen päätöksistä joita on tehnyt, kenties
hyvinkin epävarmana. Eikös vaikka?
Lähetä kommentti