Meillä soi herätyskello tänä aamuna.
Turhaan soi, oltiin jo kahvin keitossa.
Sää oli tarkastettu, ei sadetta, ei tuulta. Tyytyväinen
hirvenmetsästäjä levitteli tämän päivän erikoisvaatetustaan
tuolin selkämyksille, ja valitsi sitten sen ainoan oikean.
Menneellä viikolla hän ihan itse on korjaillut neulalla ja
langalla pieniä (ja vähän isompiakin) vaurioita
lähinnä taskujen saumoissa.
Puku on kyllä käytössä ympäri vuoden retkestä riippuen.
Minulla on ollut aitiopaikka tarkastella esimerkiksi
housujen takasauman tasakokoisia tikkejä.
Olenhan se perässä kulkija.
Uusia panoksia hankittiin.
Siis uuden merkkisiä, eilen piti käydä ampumaradalla
kokeilemassa miten ne käyttäytyvät(?) vanhassa
kiväärissä.
Yksi laukaus, Peikon kanssa odottelimme autossa radan ulkopuolella,
tyyni ja rauhallinen vanhus on vanhemmiten tullut hieman
paukkuaraksi. Siitä selvittiin vain hienoisella läähätyksellä.
Hirviä on vähän, täällä Itä-Suomessa kaatolupiakin
vähennetty edellivuosiin reilusti.
Viime syksynä jo kuulin miesten puhuvan erityisesti
urosten vähentymisestä. Vasattomia naaraita oli metsästyaikaan
runsaasti. Ne sarvet vai uroksen suurempi koko riistana
on tehnyt niistä niin haluttuja.
Minulle metsästys ei ole tärkeä asia, en koskaan ole voinut
kuvitella itseäni aseen kanssa metsään.
Syön ja valmistan hirvenlihaa ruuaksi ja se on hyvää.
Kaksinaismoralistista sanovat jotkut.
Ekologista ja puhdasta, metsiemme tuottoa.
Kukka rintaan kaikille metsästäjille jotka ovat siellä
metsissä tänään, tarkkailevat ja hoitavat
riistaeläinten oloja ympäri vuoden.
Ja malttavat olla ampumatta sitä viimeistä urosta
omilta metsästysmailtaan.
