Voi muistoja,voi minua, voi elämää!
Tässä kuvassa olen virallisesti adoptoitu, raastuvan oikeudesta
oli tullut paperit jotka ovat tallella vieläkin.
Loppuvuosi 1953, minulla on päälläni viininpunainen
samettimekko jossa oli vaaleanpunaisesta brodyyrista
kaulus ja hihansuut.
Puolivuotta aikaisemmin otetuissa kuvissa tukkani on
vielä vaalea haivenus kuten suomalaislapsilla yleensä.
Rusetti, varmaan solmittu kun istuin jo tuolla tuolilla.
Yleensä nauhat riippuivat avoinaisina!
Voi niitä aikoja!
Epäilen että tämän lukijoissa ei ole montaakaan
jotka muistaisivat, saati olleet mukana näillä
Haaparannan hamstrausmatkoilla.
Silloin 1959-60- lukujen taitteessa taisi olla sen buumin huippu!
Siinä Mamma ja Pappa oikealla.
Gevalia-kahvia kassissa.
Olen aina katsellut mielelläni valokuvia.
Omiani, kavereiden jopa ihan tuntemattomienkin.
Tietysti sellaiset jotka ovat jollain tavalla yhdistettävissä
omaan elämääni, niitä jaksan tuijotella, olen aina
jaksanut, pitkiä aikoja.
Muistellut, miettinyt ja antanut ajatusten lentää.
Toisilla kuvilla on voimaa lennättää enemmän kuin toisilla,
Joitakin kuvia vain tuijottaa pää tyhjänä.
Nyt kun Poikanen on ollut keskittynyt uudelleen ja
uudelleen
Joulupukki ja Noitarumpu-elokuvaakatsomaan, päätin etsiä kuvistani kaikki
uuteen vuoteen ja sen juhlimiseen liittyvät kuvat.
Eipä ole tullut paljon juhlittua ja kuvattua tätä
juhlaa. Vain yksi juhla - kuuluu kategoriaan -
vain tuijotusta, ei enää tunteita.
...muistan olleeni tekemässä piparkakkuja muulloin kuin
Tämä kohta oli kova paikka, vähäinen apu kelpasi.
