Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









torstai 10. maaliskuuta 2011

Kaksi vanhaa valokuvaa

Nämä hiljaiset päivät täällä Salomaalla
eivät sisällä mitään mullistavaa.
Toki henkilökohtaisesti kaikki päivät sisältävät,
toivottavasti, asioiden hiljaisia rakentumisia.


Nämä kuvat ovat ihan minusta, toki paljon nuoremmasta
minästä. Ensimmäisessä kuvassa olen
kaksiviikkoisen esikoiseni kanssa.

Ei painanut huolet, surut eikä murheet.
Samaa kevään aurinkoa kaikki tyyni!

Alemmassa kuvassa
sama minä muutama viikko myöhemmin.
Ei missään muualla valoa kuin siinä pienessä korisängyssä.
Sekin oli siirtynyt jotenkin sumuverhon taakse.
Niin tyhjät kuin silmät ovat kuvassa, niin tyhjä
olin minäkin.

Ja vain muutamasta viikosta on kyse...

6 kommenttia:

Katjusha kirjoitti...

Mitä tapahtui??????

Maria Veikontytär kirjoitti...

No, kolari tietenkin.
Pinta meni ruttuun ja vähän pään sisältäkin :)

Unknown kirjoitti...

Voi harmi. Ei oo mukavia tollasset jutut.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Partapappa,
Jäihän siitä jälkiä, vieläkin näkyviä. Onnekseni en koskaan ole ollut niin hirmusen tarkka ulkoisista asioista.
Enemmän elämänpituisia päänsisäisiä vaivoja välillä olen ollut ihan täynnä.

Mutta sitä riemua ei ole himmentänyt mikään että pystyin olemaa tuolle esikois-kuopus-ainokaiselleni äitinä lähes "täyspäisenä" :)

Jansku kirjoitti...

No voi hurja tosiaan!

Maria Veikontytär kirjoitti...

Janita!
Olen kuin sotilas ylpeä arvistaan!
Vaikka sodan hävisinkin, päänsisuskin on parantunut, tai ei ainakaan vaivaa nykyisin paljonkaan.

Kolaristakaan en muista mitään, muistia meni taaksepäinkin, ei onneksi ollut sillä kohden mitään tärkeämpää muistettavaa.

Mutta parasta oli se että kolmeviikkoinen vauvamme ei ollut mukana!