Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









maanantai 28. tammikuuta 2013

Sydän syrjällään

 Syntymäpäivälahjaksi voi saada jotain muutakin kuin 
kristallia, näilläkin kymmenillä.
Tämän sorttinen lahja vaatii kyllä tarkkaa lahjan saajan
tuntemista. Lahjan saajan puolisokin on hyvä tuntea.

 Tämä lahja ei ollut paketissa.
Lahjan antajan puheesta se oli poimittava.

 Nyt on eläkeläisellä aikaa...

Arvaatteko mistä meillä puhutaan kotona ja suunnitellaan...

Iltaisin nukahtaminen vie aikaa niin moni asia muistuu mieleen
entisistä metsästysmatkoista. Tietysti myös uusista
haaveilua oman koiran kanssa.

Kolmeviikkoinen vasta on tämä erämiehen unelma,
äitinsä hoidossa pulkistuu ja varttuu vielä muutaman viikon.

Reipas, iloinen, rohkea nappisilmä,
ikiaikaisen Suomen pystykorvan jälkeläinen.
"Haukkuakin" kuultiin, niin ja "ulvomista".

 

lauantai 26. tammikuuta 2013

Vain muistot jäljellä

Kuin uni, postaukseni tammikuussa 2011
kertoo tästä paikasta. Kuvien ottamisen väliä on 
kulunut yli viisikymmentä, lähes kuusikymmentä vuotta.

 Teimme tänään kelkkaretken menneeseen
maailmaan. Molemmat muistamme tämän talon, 
muutaman lehmän, sian ja sisarukset jotka elivät 
ja viljelivät pieniä peltojaan.
Ulko-ovi, tuvasta on katto pudonnut jo kauan sitten,
oviaukko perällä johti kammariin.

 Piha-aitta, tässä pienessä aitassa nukuimme me kaupunkilaiset
vierailumme aikana.

 Seinä on kaatumaisillaan, puut kasvavat jo koko
pihan alueella. Pihakaivo, kukkamaat, marjapensaat,
ovat saaneet luovuttaa tilansa metsän tieltä.

Talon sivuitse kulki selvä ja leveä polku rantaan saunalle
ja nuottakodalle. Saunasta ei näkynyt jälkeäkään.

Nuottakodan tähteet olivat vielä pystyssä, minkki
oli näkynyt valtaavan kodan alustan.
Tämän rakennuksen rannan puoleisella sivulla
otettiin minusta kuva, muistaakseni kesä oli 1957.

Tunsin haikeutta!
Oikeastaan tämä hiljainen rappio ja kaiken maatuminen
on kuitenkin sopivin loppu tälle paratiisille.
Eihän enää ole olemassa montakaan ihmistä joka
muistaisi mitä täällä oli.


tiistai 22. tammikuuta 2013

Syntymäpäivät

Erämiehen syntymäpäivä on nyt juhlittu.
Se merkittävä päivä jonka jälkeen ei töihin lähtö enää
häiritse aamuja eikä iltoja eikä etenkään öitä.

Olemme kuitenkin eläneet tätä vapautta syksystä lähtien
vuorotteluvapaata kun oli mahdollista saada, se mahdollisuus
käytettiin.

 Ohjelmaakin olivat juhlavieraat valmistelleet.

Syötiin lohikeittoa, laulettiin juhlakalulle sopivaa laulua.

Juotiin kahvia, syötiin lakkakakkua (lakat häämatkalla pohjoisesta
keräämiämme).

 Mammalle niin rakas Poikanenkin tuli juhlimaan.
Kasvaa kuin rikkaruoho, pituutta vain.

Juhlapaikkamme on saman saman järven rannalla
jonka aalloilta ja jäiltä useimmat ulkoilukuvamme
täällä blogissanikin ovat.
 
Illan hämärtyessä Isäntä oli lämmittänyt rantasaunan.


P.S Yksi lahja oli niin huima että siitä tulee kyllä 
juttu(ja) myöhemmin :)

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Surutonta mustaa

 Vasemman puoleiselta pitkältä mieheltä kysäisin
kerran loppukesästä otetaanko PUSSIHOUSUKERHOON,
uusia+naisjäseniä, sanoi kysyvänsä pojilta!
Sain tietää että otetaan, kun vaan vaatimukset täyttävä
halukas löytyy.
Kerroin vaatimukset täyttävän kostyymin olevan jo olemassa,
ja kaikkea perinteistä ajatusmaailmassakin.
Soitto- ja laulutaito riittää jonka on saanut aikojensa alussa.

Syksyllä kävimme Salomaalla on vaatteet ovat jo komeroituneet 
tänne Savoon, saappaat eivät löytyneet... 


 Uuden vuoden aattona pojat olivat laulamassa ja kantamassa
eläkkeelle neljäkymmentä vuotta myyjän työtä tehneen
ystävällisen ja iloisen naishenkilön.

Eipä ole vuosikymmeniin enää tämmöistäkään silmiin sattunut.
Kälyn kanssa riemukkaalla kirpputori matkalla sattui.
Ei ole akuuttia tarvetta, mutta hyvä on olla olemassa.

Aseteltiin Ystävän hattuhyllylle kommentteja odottamaan!


torstai 3. tammikuuta 2013

Minimaalista liikuntaa

 Äkkiä tapahtunut pakkasten muuttuminen
vesikeliksi sai kaksi joulunjälkirauhaan melkein
tottunutta eläkeläistä ryhdistäytymään.

Hyvinkevytrakenteiset polttopuuhäkit oli pelastettava
lumikuorman alta.
Hän lapioi ja minä jännitin kestääkä katot vai ei.
Olen ollut pienestä pitäen ahkera kaikkeen valmistautuja, 
ihan mahdottomiinkin tapahtumiin.
Tässä kohti mietin kovasti: Jos katto pettää nyt pitää tarkastaa
miehen vammat, tehtävä mitä tehtävissä on, soittaa apua, 
jos pärjätään kahdestaan ensiapuoida mies.
Auttaa hänet kelkaan (!), käynnistää sen moottori. kääntää se ja
ajaa autolle. Irrottaa peräkärri autosta, jättää kelkka ja pk tienvarteen,
keluta mies autoon, ajaa!!! niin minne???
Olemmehan nyt Kuopiolaisia, tosin sinne on tästä n. 70km...
Kun olin ajatuksissani tässä kohti, lopetin valmistautumisen ja
nöyrryin pyytämään:

Hyvä Taivaan Isä auta miestä katolla pysymään ja vahvista
tuon hökötyksen seinärakenteita!
Seinät kesti ja katto.

 Hieman ennen tuota tapausta kiertelin katselemassa toissa kesänä
istutettuja kuusen lapsia. Kovaa on näidenkin pienten
alkutaival. Syksyllä yritin tallata taimien ympäriltä kesän aikana
kasvanutta heinikkoa moni jäi silti niistäkin avun ulottumattomiin.


Läksin edeltä tarpomaan, kyydillä lopun!