Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









maanantai 7. maaliskuuta 2011

Aamiainen vielä


HALUAN uskoa että Clint tunsi jotain kun
vein aamiaista kanalaan.

Ainakin se tokistautui hetkeksi ja suorastaan ahmi
muutaman nokallisen porkkanariisipuuroa.
Ei riittävästi että siitä olisi ravinnoksi,
kenties vain ilosta tai tavan vuoksi.

Olen itse lopettanut kaikki kanani, kukkoni ja kalkkunani
joiden elämä on tullut siihen pisteeseen, jolloin
lopettaminen on välttämätöntä.

Moni voi ajatella että nyt olisi jo välttämätöntä.

Niin voi ollakin...
en kuitenkaan pysty, nyt en pysty,
tämän pienen kukon kohdalla kuolema saa tulla ihan itse,
viedä mukanaan.

Olen tehnyt voitavani, pidin sitä sylissäni,
kädeltäni se söi ja painoi silmänsä kiinni.

Laitoin nukkumaan tuohon laatikkoon,
emme varmaan enää tapaa, ilalla kun tulen kotiin.

P.S. Jos tekoni tuntuu julmalta,
kirjoita siitä kommenttilaatikkoon,
varmasti vastaan jokaiselle ja yritän perustella
ratkaisuani.

12 kommenttia:

Partapappa kirjoitti...

Ei tos sun teossas oo mummielest mitää, mitä tarttis perustella. Iha normaalii elämänkiertoo toi tollai o.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Jos ihminen ei ole joutunut vanhenemisen ja sairauksien kanssa tekemisiin silloin voi olla vaikea hyväksyä luonnollinen kuolema.

Ainakaan eläinten kohdalla, nopeasti pääsee irti asiasta ja kuolemisen katselemisesta kirveen kanssa.

Ruuaksi jos aikoo. Eläimen on oltava terve, silloin ei voi antaa hiipua.

Näitä tulin miettineeksi kun huomasin että Clintiä en voikkaan lopettaa.
Sinulle (minulle myös) on kuolema
luonnollinen elämisen lopuksi!

Millan kirjoitti...

Minä ymmärrän hyvin, ettet pikku Clinttiäsi kirveellä lopeta. Meillä on kuule viety kanakin kerran eläinlääkärille hoitoa saamaan. Kun auttaa ei voitu, se nukutettiin armeliaasti piikillä viimeiseen uneen (oli siinä kunnan eläinlääkärillä ehkä hieman ilmeessään pitelemistä).

Ymmärrän sen, että eläin lopetetaan, jos sillä on kovia kipuja, eikä toivoa paranemisesta, mutta monissa sairauksissa ne vain hiipuvat ja silloin (minusta tuntuu, että) ihmiset joskus lopettavat ne vain siksi, etteivät kestä katsoa kuoleman lähestymistä.

Osanotto haikeuteesi ja suruusi. Kun noiden kasvua seuraa hellyydellä pikku höyhennyytistä isoksi linnuksi, ei toki haluaisi luopua ennen aikojaan yhdestäkään.

Maria Veikontytär kirjoitti...

YHDEN tapauksen tiedän ennen Sinua että kana on viety eläinlääkäriin!

Kuolema, luonnollinen, on jotenkin irronnut/irrotettu elämästä.
Tehty suorastaan mahdottomaksi kokea, se on mielestäni paha asia.

a-kh kirjoitti...

Mitäpä kantaa tämä kukko. Pääsikö ehkä piikkiöläisten tai luukemäkeläisten taivaaseen.

Anu kirjoitti...

Niin kovin tutun tuntuista. Ei ole ollut koskaan helpoa luopua, edes silloin kun tietää että kuolema on ainoastaan helpotus. Ei sitä ihan jokainen ymmärrä miten paljon näihin kanoihin ja kukkoihin voi kiintyä, vaikka eivät asukaan sisällä ihmisten kodissa kuten koirat ja kissat. Jokainen noista linnuistakin on oma yksilönsä ja persoonansa, koskettanut omalla tavallaan.

Katjusha kirjoitti...

Sinä tiedät, minä tiedän, he kaikki tietävät ketkä eläimiä pitää ja niistä huolen ja vastuun kantaa, milloin on aika luopua.
Voimii sinulle!

Rva Pulmunen kirjoitti...

Elämä on.huoh.

Sirkku kirjoitti...

Clint-parka ei varmaan enää ole hengissä, mutta onko Mamma?
Pura meille sydäntäsi.
Ei se Sinun oloasi paljoakaan helpota, mutta meidät täytyisi saada rauhoittumaan.
Toivottavasti et ole saanut vatsatautia...

Maria Veikontytär kirjoitti...

a-kh!
Piikkiöläisiähän nämä ovat. Säilyttäjä rekisteristä aikanaan etsin poikastuottajan ja valitsijan pitkänlinjan kasvattajan.
Kanta oli mieluinen sen vuoksi että onhan se läheltä (Piikkiö) löytynyt.

Anu!
Se onkin minulla sekä ilo että ongelma, jokaisesta elämästä, pienestäkin tulee heti minulle yksilö. Silloin loppuu patenttiratkaisut tässä tuvassa.

Yhden kananuorikon olen joutunut tuomaan sisälle, se pelastikin sen hengen. silloin asia minua pikkuisen nolotti:)

Katjusha!
Jokaiselle eläimen ottajalle olen yrittänyt sanoa ymmärrettävästi että ajattelisi sen eläimen kohtalon rohkeasti loppuun saakka, etukäteen.
Eron tuskassa, lopun lähestyessä raja on vaikeasti löydettävissä.

Pulmusen Rouva!
Sinähän oletkin joutunut luopumisen pyöritykseen, se syö miestä ja NAISTA. Vaikka ei mitään olisi tehtävissä. Nuori ja voimakas
eläin, kyllä surin täällä Teidänkin
menetystänne.

Sirkku!

Oikeassa olet!
Seuraavana aamuna Clint oli kuollut. Olin epähuomiossa jättänyt
pikkuhäkin oven auki, oli Pikkuinen kukko löytänyt voimia noustakseen laatikosta ja hypätäkseen kanalan lattiallen muiden joukkoon.
Säkähdin kun näin ovelta tapahtuneen kun en halunnut että että tulee nokituksi kuoltuaan, kanat tekevät niin. Kun elämä poistuu, kuollut ei ole kanoille ja kukoille enää se yksilö, parven jäsen.

tilanne olikin ihan kummallinen, kanalassa oli ihan hiljaista, kaikki olivat lattialla, siinä Clintin lähistöllä, hyvin neuvottoman näköisinä, seisoskelivat kuin ruumiin valvojaisissa.
KANOJENKIN pito tuo uusia ihme-asioita eteen jatkuvasti.

KIITOS TEILLE KAIKILLE!
ON MINULLA IHMEELLISIÄ LUKIJOITA,
NÄIN PALJON MYÖTÄTUNTOISIA KIRJOITUKSIA, NÄIN PALJON HYVIN PIENEN SURUN KANTAJIA!

TEILLE ON ILO KIRJOITTAA TÄÄLTÄ KUULUMISIA, ILOISIA JA SURULLISIA;
SIIS ELÄMÄNMAKUISIA!!!

anna kirjoitti...

Voi itku, kyllä ihan kovasti surettaa Clint.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Niinpä Annasein!
Itku, todella. Minä olen itkenyt pikkuista kukkopoikaa.
Hänellä oli jo oma paikka, mutta ei kai voimia kantaa kukkouden raskasta taakkaa.