Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









lauantai 26. maaliskuuta 2011

Arkkitehtuuria by Hiiriäiti ja pyllähdys

Pehmeä ja lämmin on hiiren lapsien koti.
Turvallisuus näkökohdat eivät aivan kaikiltaosin
täytä lasten kasvun vaatimia edellytyksiä.

Turvallisuus, ihme juttu, se on tai ei.
Jos sitä tuntee, se useimmiten muuttuu muuksi,
iloksi, rakkaudeksi, hymyksi ja kaikeksi sellaiseksi
joka muodostaa elämisen taustan.

Tärkeää on turvallisuuden tuntu!

Sirkun
eilistä postausta lukiessani lukiessani
tämä turvallisuus-asia koukkasi minut mukaansa

Lumen pinta ei ole suuresti
auringosta ja nolla/+ keleistä huolimatta laskenut.



Hupsista!
Lumen pinta on kyllä kovettunut,
itku ja nauru olivat niin lähekkäin että
Mamma ei erottanut rakosta.

Pienen hetken tämä keikahdus piti Poikasta surkeana
ja eteisen lattialla piti levätä ennen riisumista.

Kova ja kaunis on maailma.

2 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Mukavaaha sit on pikkumiehen kaa oleskella.

Meilki oli tänää likanpoika kyläs ja imas mehut iha täysin papastaa...

Maria Veikontytär kirjoitti...

Tämmöset pienet ovat kyllä elämän suola!