Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









lauantai 20. maaliskuuta 2010

Rikos















Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanoi vanha kansa (muinais-suomalaiset varmaan).

Se aamuinen ylvästely säilyttäjätilasta sai heti aikaan juuri sen minkä äkkiseltään ei kuvittelisi kuuluva säilyttämiseen. Meillä kuuluu, pahaluonteiset kukot saavat nopean ja uskoakseni kivuttoman lopun. Haavoittuneena kipaisin liiteriin ja palasin navettaan kirveen kanssa.
Seuraava postaus sisältää heikkohermoista säikäyttävää materiaalia.

6 kommenttia:

Minna kirjoitti...

kukkoperkele, silimän halus viijä, nennään yletti.

jo se on tapahtumarikasta tuo maatilan elämä.

Maria Veikontytär kirjoitti...

...ja keuneuvelle hupa! Kato nyt tarkkaan tuota kuvvoo, ei olluna nuin vanahan näköne tuo nuama ku viimeks sen näin, pitkään katoin ja huokailin mutta piätin olla rohkee,ja eiku julukiseks. Hurme ja hik valluu mökkiläisen silimäkulumista näinä kovina aiekona.

Anna kirjoitti...

Huhheijaa. Mutta eipä jää sinulla sormi suuhun varmaan ikinä. Asuisitpa naapurissa, ois turvallinen olo.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Kaikki ystävät asuisivat naapurissa tuntuisi aika ihanteelliselta asumiselta. Ystävillä tosin on omia ystäviään ja heilläkin on omia ystäviään...

Minulle on vain kehittynyt taito elää melkoisen kapeasti, täysin uusia ja vieraita asioita ei tunge takavasemmalta elämääni, ei taida oppiminenkaan sujua kuten nuorenpana.

Anu kirjoitti...

Samuel kommentoi tänään "Mamman ja kukon nenät törmäs, sen takia on nenässä tuommonen jälki"

Maria Veikontytär kirjoitti...

Kukon ja mamman törmäys se oli. Nopea, salamaakin nopeanpi, vannomaan en mene mikä paikka sattui mihinkin. Sen tiedän mihin kirves sattui!