Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









tiistai 1. helmikuuta 2011

Onneksi on poikia





Siinäpä se. Lumen ja jään vangiksi jäänyt peräkärri.
Vapautettuna, valmiina polttopuun hakuun.

Josku näen silmissäni vilistävän kauhukuvia tulevaisuudesta:
olen tullut totaalisen kykenemättömäksi
elämään yksin täällä korvessa.
Pakko muutto on edessä kunnan rivitaloon
kirkolle. Apua!

Jaksamattomuuttani juhlistivat Lidl´in pitsat.

Sitten he purkivat ovelta tämän kenkämuurin
ja lähtivät kotiinsa.

Minä jäin edelleen asumaan mökkiini, yksin, melkein.

7 kommenttia:

maiju kirjoitti...

On sinulla reippaita kavereita omasta perheestä auttamassa. Et ole yksin, kun on oma perhe tukemassa.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Aina on apua saatavilla. :)

Tämä yksin asuminen kaukana hälinöistä on minulle mieluisin asumismuoto.
Täältä "pakkolähtöä" pelkään enemmän kuin yksin elämistä ja asumista.

Varsinkin tuo 15-vuotias on mielellään ja ilolla lähtemässä Mammalaan, tämmöisiin hommiin!

Minna kirjoitti...

Me puhuttiin joskus 90-luvun lopussa siitä kirkolle muuttamisesta. Muistatko? Rivitaloyksiö kirkonkylässä oli se huvituksen ja kauhun aihe.

Minulle siihen kauhistukseen liittyy vielä sairaalasänky ja paljaat lattiat. Sinapinkeltainen muovilattia kiiltelis, kun istuisin sängyn reunalla ja huokailisin. Yksin. Yöpöydällä liian helppoja ristisanoja ja laksatiivia.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Muistan! Joka ikinen uusi päivä jolloin joku vaiva vaivaa, tuo tunne
(vanhetessa se on muuttanut muotoa)
näkyy lähempänä.

Siellä minä tönötän, kiikusta sänkyyn, sängystä ikkunaan. Ei mattoja, kaatumisriski osteoporoosin takia. Eläinteni valokuvia käpertyneinä ja haalistuneina vino pino tyynyn alla ja ikkunoilla kuolevia sant paulioita.
Minä äkäilen ruuan tuojalle ja lonksautan oven kiinni Hänen jälkeensä.
Tytär ja Pojat kärsivät eivätkä mahda mitään.
Niin ja ne laksatiivit!

anna kirjoitti...

Lisään kauhukuvaan sen mikä itseäni eniten kauhistuttaa, jos olisin sairaalassa, tai vanhainkodissa. Joutuisi ottamaan osaa kaikenlaisiin piristäviin aktiviteetteihin, askartelemaan, yhteislaulamaan, keilanheiluttelujumppaan, jonkin ylipirteän ohjaajan kanssa joka puhuisi hitaasti ja iloisesti kuin lapselle. Eikä antaisi ihan omassa rauhassa lukea kirjaa.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Voi kauhistus! Nuo minä unohdin. Sinä senään uskot että Sinut hyväksytään vanhainkotiin.
Jos minut viedään väkisin johonkin
RYHMÄÄN, tekemään jotain, mitä vaan,
pistän varmaan portatiivin päähäni ja rupean parkumaan!

anna kirjoitti...

hahhaa, en ole ajatellutkaan että ovella käännyttäisivät että ei sentään tänne tuollaisia, ei, mää kottiis siitä. Mutta nyt kun ajattelen niin hyvinkin mahdollista :D

Olen ajatellut että jos joutuu ryhmään niin pitää ryhtyä häiriköksi, eivät kohta ennää pyyvä.