Että minä rakastan kirjoja

Lähdin reippaasti reippaana katselemaan ihmisten ilmoille
joulun lähestymisen merkkejä.

Näin merkkejä, ensimmäisessä kaupassa, jonne menin sisälle
sain angstisen päänsärky-oksennus-ahdistus kohtauksen.

Arvattavasti huvittelumatka muuttui ikäväksi.
Ajoin suoraan Äitityttären luokse, sain kahvia sekä turvallista
ja parasta mahdollista hoivaa.

Ja sain seurata selältä käsin, kun kirjahylly
täyttyi, mikä ihana näky!

Tästä kirjasta meillä on yhteinen vanha ja iloinen muisto.
Tätä ainokaistani odottaessani olin suurimman osa ajasta
vuodelevossa.
Mitäpä siinä muuta silloin olisi ollut tekemistä kuin lukeminen.

Ja minähän luin.
Luin ääneen tälle tyttärellenikin.
Siihen aikaan rakastin eniten Tsehovia,
menihän siinä muutkin venäläiset klassikot.

Kuvittelin että kunhan tämä vauvani on vieressäni,
miten ihanaa onkaan lukea ja lukea Hänelle, illat pitkät.
Lapsi sattuikin olemaan niitä hyväunisia palleroita,
ei kaivannut satuja eikä tarinoita.

Useimmiten kannoin jo valmiiksi unessa oleva lapsen sänkyynsä.

Kaipa Hän oli jo kolmen-neljän vuoden ikäinen
kun vihdoinkin jaksoi odottaa ja kuunnella lukemista.

Tosin muutaman rivin jälkeen Hän sanoi:

Sovitaanko Äiti niin, että Sinä luet ja minä nukun.

Tunsin suurta riittämättömyyttä ja epäilin jopa metodieni
olevan sopimattomia, ohjatessani Häntä,

klassisen kirjallisuuden tuntemiseen.

Aikuiseksi tultuaan Hän soitti minulle kerran:

Äiti! Onko se ihan totta että tuo: Susi ja kastamattomat porsaat-satu
on noin lyhyt, mistä kirjasta Sinä sitä minulle luit.
Sehän oli pitkä satu!

Kasvatus on vaikea sana ja vielä vaikeampaa toteuttaa.
Kasvaminen, sen sijaan...