Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









lauantai 27. marraskuuta 2010

Minun Mammani tarinaa

Tyyne ja Kalle Kusti
1924

Kusti syntyi 1926
Isä, Kalle Kusti kuoli keväällä 1927,
Tyyne odotti jo kolmatta poikaansa silloin.



Paavo, esikoinen, syntyi 1925, terveenä
pullukkana poikana, sairastui kuumeeseen kuoli
3 kk ikäisenä.

Kalle Kustin hautajaiset,
hän kuoli 25 vuotiaana.

Oikealla pääpuolessa hänen äitinsä,
seuraavana nuorileski.

Vainajat tuotiin silloin kotiin,
vasta sieltä lähdettiin hautausmaalle.


Muutaman kuukauden kuluttua hautajaisista syntyi Kalle.


Kymmenen vuotta myöhemmin pojat ovat tässä.


Eilen tuli 73 vuotta poikien ja
heidän kuuden koulutoverinsa hukkumisesta
koulusta palatessa syysmyrskyisellä järvenselällä.

Näitä kuvia minä katselin uudestaan ja uudestaan,
ja aina kysyin samaa asiaa:

Eikö Sinulla ole hirveän ikävä näitä?


Mamma oli minun neljäs (4) äitini.

6 kommenttia:

Karhunvatukka kirjoitti...

Mamma on todella ollut Kalle Kusti-aviomiehensä kuollessa lähellä kahdenkymmenen vuoden ikää, vähän yli. Ei ole mittaria, millä kaipausta ja surua mitattaisiin. Lopulta hän menetti koko perheensä.

Eipä tullut nuorena ajateltua, josko keskityttyä kuuntelemaankaan Mamman elämän menetyksiä.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Mutta suuri, avara ja toisen hyväksyvä sydän Hänellä oli.

Luulen että jos ihminen antaa tällaisten tapahtumien koulata itseään niin tuloksena on "aika hyvä ihmiseksi".

Anna kirjoitti...

Huh, kylläpä menin hiljaiseksi, sanattomaksi ihan.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Yhden ihmisen tragediat koskettavat,
onneksi massahirveydet eivät saa samanlaisia mittasuhteita, kuka kestäisi?

Rva Pulmunen kirjoitti...

hui. kauhukertomus.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Vaikka silloin naiset olivat varmasti "kouliutuneita" etenkin pienten vauvojensa kuolemiseen.

Mutta kaikki tämä murhe muutaman vuoden sisällä.

Tuohon minun vakiokysymykseeni Mammalla oli vakiovastaus:

Onhan minulla ikävä,Tyttö kulta,
Mutta aika sattaa unhotuksen lunta.