Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









lauantai 30. lokakuuta 2010

Painajainen


Hyvin aikaisin lauantai-aamuna:

Eilinen päivä oli kaunis ja aurinkoinen.
Huomasin sen hetkittäin.

Hirveä tuho voi iskeä auringon paisteessakin,
onhan se nähty.

Äkkiä valahtaa pitkän ajan tekemiset
kuin märkä saippua käsistä.

Kaikkia kadonneita kanoja en ole vielä löytänyt,
kuvassa on viisi, kuudennen löysin vielä yöllä
sähkölampun kanssa.

Peikko on ollut tuskainen koko yön,
vinkunut sänkyni vierellä, tahtonut ulos.
Yhdessä olemme hiljakseen kierrelleet ja etsineet kuolleita.

Me, kumpikin olemme sanomattoman murheellisia.

klo 08.45 Kävin juuri kanalassa, minulla on kaksi Marttaa, Hanna ja
Aleksandra kanoja.

Aleksanteri, Heikki ja hyvin pahoin loukkautunut Nikolai, kukkoja.

Pikkukukot: Clint ja Urmas jolle annoin nimen eilisen päivän mukaan.


klo 12.30 Kävin kanalassa, Nikolaikin on nyt kuollut,
en jaksanut
viedä vielä toisten kuolleiden joukkoon.

Peikko halusi mennä kuivaamon taakse metsään,
sieltä löytyi kuollut Martta.

Tyyne enää kateissa. Tämä on ihan kamalaa,
en jaksa enää itkeä.

klo 21.20 Palasin kanalasta, sinne lähteminen on ollut tänään
vaikeaa. On pelottanut
että joku on kuollut, viimeisistä.

Vein iltapalaksi piimässä liotettuja kauraryynejä.

Nyt saa arvata!

Kolleeksi julistamani Nikolai seistä törötti
undulaattihäkin nurkassa.

Minun on myönnettävä että diagnosointi taitoni on heikko.
En säikähtänyt, enkä ollut nolokaan, sallin itselleni
tämän virheen.

Minun kotokutoinen kukkoni, Aleksandran hautoma
ja minun kämmenelläni kasvanut Nikolai
taitaa selvitä!!

Kun eilen löysin Aamun tuosta pellon laidasta kuolleena,
itkin ääneen , suorastaan huusin ja kävelin pelolla.

Sitten muistin että Hanna minun haaveitteni harmaa prinsessa
ei selviytynytkään.

Huusin suureen ääneen:
Anna Rakas Jumalani minun Hannani takaisin!

Kipuani lieventääkseni rukoilin, se ei ollut uskon rukous,
kuitenkin muutamien tuntien jälkeen löydän
Hannan karjakeittiön oven päältä Aleksanterin viereltä.

Kuitenkin minä pyysin yhtä ja sain näin monta!

Suomalaisen maatiaiskanan säilytystilan toiminta jatkuu onhan tämä sellainen merkki.

Ja kiitän iloisesti Jumalaa näistä säilyneistä
sekä siitä mitä tämän asian on tarkoitus minulle opettaa.


6 kommenttia:

Millan kirjoitti...

Voi kauhea sentään. Osanottoni. Meilläkin on koettu yksi tuommmoinen päivä, kun eräs naapureista päästi koiransa valvonnatta juoksentelemaan. Sitä kotiinpaluuta kauppareissulta en muistele mielelläni vieläkään...

Maria Veikontytär kirjoitti...

Koirahan oli tässäkin asialla, narttu ja sen melko iso pentu.
Olen usein varoittanut isäntää, nyt en voi jättää asiaa enää hoitamatta sitä hieman pidemmälle.

Karhunvatukka kirjoitti...

Rakas Kaima. Luin äsken enemmän kohtaamastasi onnettomuudesta. Taisin jo pahoittaa mielesi Facebookin keskustelussa, itse tulkitsin, etten kykene löytämään empatian hippujakaan. Olin varmaan tosi tökerö "osanottaja".
Vaikka olen monta kertaa seurannut livenä rakkautta ja huolenpitoa kaikkia eläimiäsi kohtaan, äsken löysin itsestäni uuden alueen, surullisuus kanssasi yhdistyi.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Ihan varmasti et pahoittanut! Huomasin tietysti että Sinä puhuit aidasta ja minä aidan seipäistä, so what!
Tietysti olet huomannut tämän minun erilaisen suhtautumiseni, jos jonkinlaisiin juttuihin.

Jatketaan entisellä tavalla (mistäs niitä uusia enää!) :)

Millan kirjoitti...

Oi, mitä ihania rukousvastauksia täältä löytyikään, kun kävin kurkkaamassa uudelleen tätä painajaismaista postausta. Että sait sentään pitää Hannan ja Nikolain..

Minä olen aina suhtautunut hyvin konkreettisesti siihen, että Iso Kirja mainitsee monessa kohtaa Luojan pitävän tarkkaa lukua varpusistaankin. Kyllä eläimillä on ihmisestä riippumaton iteisarvo ja aivan varmasti niitä voi ihminen syvästi rakastaa, eikä se rakkaus ole yhtään vähempiarvoista kuin se, mitä koemme toisia ihmisiä kohtaan.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Kiitos Millan!
Sinä näyt ymmärtävän juuri sen mitä tarkoitan.
Minä toistelen aina näissä tiukoissa paikoissa Isonkirjan kohtaa: Ihmistä ja eläintä Sinä autat Herra. Se on Vanhalla puolella.

Muutaman kerran elämän varrella olen joutunut tilanteeseen jossa ihmisrakkaus on ollut kortilla tämän eläinrakkauteni tiimoilta.

Pilkka ja iva ovat ihan kestettävissä, halveksunnasta tahdon kiivastua.