Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









lauantai 17. maaliskuuta 2012

Ihan tosi kertomus


Tämä onnellinen matkakertomus oli jo kertomispannassa.
Onneton tapaus lompakon pesemisestä teki
tästä kuitenkin taas kertomisen arvoisen.

Siis:
Koko alkuvuoden olen ollut onneton ja turhautunut kadottamani
osoitteen vuoksi. Olen etsinyt sitä, ja etsinyt ja vieläkin etsinyt.

Tarina alkaa siitä kun:
Joulun ja uuden vuoden välisellä viikolla olin lähdössä hakemaan
Poikasta tänne Savoon. Junalipun ostin automaatista, pyhistä
huolimatta ne toimivat. Katson olevani jo niin vanha
etten ota riskiä että joutuisin kiertelemään junassa ilman paikkaa.

Kolme junan vaihtoa, kurja juttu! Tämän matkan voisi tehdä
yhdelläkin jos vaan aikataulu sopisi matkantekoon.

Jatkuu ensimmäisen vaihdon jälkeen:
Juna on jo liikkeellä kun seison ostamani paikan vieressä.
Nopeasti arvioituna, minun paikallani istuu n. viisivuotias tyttö
vierellään (kenties isoäiti), heidän takanaan äiti ja parivuotias tytär.
Olen hetken aikaa neuvoton,?
Sanon, ystävällisesti että paikkalippuni on isomman tytön 
paikkaan. Tyttöjen äiti tuohtuu asiasta, säilytin malttini.

Pyysin kuitenkin äitiä ottamaan pienemmän tyttären syliinsä
että isompi tytär pääsee hänen viereensä (äiti oli ostanut
kaksi paikkaa, ne vierekkäiset), kerroin itsekin äitinä ja mummona 
joutuneeni joskus tekemään niin. Kerroin myös että todellakin
tarvitsen paikkani vaivojeni vuoksi.
Neuvottelu kesti tovin, kiukkuisen äidin sääliessä itseään.
Sain kuitenkin paikkani, istuuduttuani ja hetken kuluttua aloitimme
olettamani isoäidin kanssa keskustella hyvin yleisistä asioista.

Loppuhuipennus:
(Hän ei ollutkaan tyttöjen isoäiti, ihan sivullinen vieressä istuja).
Keskustelumme sujuu jouhevasti, huomaamme viettäneemme 
lapsuutemme samassa kaupungissa ja samassa kaupungin osassa,
siinä kohdassa keskusteluun tuli intohimoa.
 Oli kuin olisimme kaivaneet lapioilla hiekkakuoppaa
ja hiekka lensi ja pöllysi.

Ja kuinka ollakkaan:
Kuopan pojalla istuimme me, kansakoulussa samassa luokassa
saman opettajan opetettavina.
Ja muistamme sitä ja tätä ja tuota....
Vilkuilemme toisiamme, ihmettelemme,
olemme onnellisia.
Edellinen tapaamisemme oli kansakoulun kevätjuhlasta v.1960

Kertomuksen loppu:
Matkan pisin osuus on lopussa, minun on lähdettävä junasta.
Kiireessä kirjoitamme osoitteemme toisillemme, vaihdamme
ne lennossa. Sitten minä seison jo asemalla pää tyhjänä ja 
sydän täynnä!

Kotiin tultuani:
Parin päivän päästä en löydä osoite lappua , en mistään.

Kunnes pesen lompakkoni, sen liian moni lokeroisen.
Kaikkia papereita en voinut ottaa lompakosta, ne alkoivat hajota
pienestäkin nykäisystä. Jätn kukkaron kuivamaan kaikkine kuitteineen.

Ja yhdessä niistä oli Sinun osoitteesi, Saanen sanoa Ystäväni!




2 kommenttia:

Anna kirjoitti...

Olipas sattuma :)

Maria Veikontytär kirjoitti...

Minä ajattelen että siinä oli ihan suunnitelma takana: ;)