Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









tiistai 27. maaliskuuta 2012

27.3.1971

 Oli lauantai-iltapäivä.
Olimme tulleet kaupunkiin ihan tyhjänpäiväisesti kiertelemään.
Ennen kotiin lähtöä halusin käydä sairaalassa katsomassa
ystävätärtäni joka oli saanut edellisenä päivänä esikoisensa.

Emme päässeet perille, vähän ennen rysähti.
Itse kolaria en muista, alussa musta aukko oli isompikin.

Heräsin seuraavana päivänä teholla.
Muistan kertoneeni sairaanhoitajalle että olimme ajaneet kolarin.

Seuraava vuorokausi onkin pelkkiä pieniä sirpaleita,
oksentamista, kipua, röntgeniä, huutamista, pelkoa,
hätää koirista ja hätää vauvasta.

Lääkäreistä joita oli useampia vuoteeni ympärillä,
pohtivat ja suunnittelivat mitä maidon tuotannolle pitäsi tehdä.

Sairaanhoitaja kertoi myöhemmin että olin hieman epä-
kohteliaasti käskenyt maidon ostoon ruokakaupasta.
Sen jälkeen minulle oli annettu tuhdinpi annos lääkettä
kun olin tahtonut päästä kotiin.

 Kotiin päästyä.
Näkyvillä ovat ne helpoimmin parantuvat vammat.
Useita tunteja olivat kaksi päivystävää kirurgia ommelleet.
Useat haavat ulottuivat ihan kalloluihin saakka. Kieli oli jäänyt 
hampaiden väliin ja oli vuotanut runsaasti.
Sadallaviidelläkymmenelläkahdella tikillä kasvoihin koristettuna ja noin viidelläkymmenellä kieleen tikatulla.

Ja tolkkuihini tultua alkoi mahdoton kiire kotiin,
Minuahan odotti kolmeviikkoinen, ihana, rakas
pikkuinen nimettömäni!


5 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Luinki jo ton aiemman version...
Naama tikeissäkuvan oonki jo nähny, on siinä ollu kivut kovat, mutta onneks ei ton pahemmin käynny...

Sirkku kirjoitti...

Kuinka kielesi parantui? Jäikö sinulle esim. mitään puhumisen tai syömisen vaikeutta.
Kuinka kauan arvioit, että kesti selvitä onnettomuuden aiheuttamasta mielenjärkytyksestä ja hipaisseesta kuolemasta?
Entä pelkäätkö enää/koskaan liikenteessä?

Millan kirjoitti...

Huh sentään. Siinäpä säikähdys, joka ei taatusti unohtunut heti ulkoisten arpienkaan parannuttua.

Onneksi oli se pieni muistuttamassa siitä, että kaikella on merkitys ja että sinua tarvitaan. Varjelus oli kaikesta huolimatta mukana..

Hannele Ruusukummusta kirjoitti...

Huh...oletpa ollut melkoisessa kolarissa...

Maria Veikontytär kirjoitti...

Olinhan vasta 21-vuotias, kudokset parantuivat nopeasti.
Kieli parani myös nopeasti, todellinen haitta oli pitkään palkeenkieli joka oli jäänyt ompelematta oikealle puolelle, en pystynyt puremaan ettei se jäisi hampaiden väliin. Enkä kertonut siitä kenellekkään pelkäsin että sille tehdään jotain. Nyt sitä ei enää ole, olen varmaan pureskellut sen pikkuhiljaa.
Kieli oli monta vuotta tosi kankea:), s ja r peräkkäisinä kirjaimina oli melkein mahdoton sanoa ISRAEL, vieläkin se on sanottava katkaisemalla kirjainten välistä.
Aivoruhjevamma, siitä invaliditeetti. Päänsärky joka tuli kohtauksittain, joskus epileptisen auran kanssa sitä kesti
10-15vuotta.
Joitakin muita neurologisia vaivoja jäi myös.
En osaa sanoa viisastuinko vai tyhmeninkö, kokemuksia keräsin.

Alkuvuosina kolarin jälkeen säikähtäessäni tunsin hurjan ja kipeän vihlaisun vasemmasta korvasta suupieleen, pitkin ommeltua haavaa, tuulilasi oli jyrsinyt kallon luukalvot siitä kohti.
Niin, ja kampaajalla en käynyt ainakaan 1o:een vuoteen pelkäsin kampoja ja saksia.
Mutta muuten hyvin :)

Monta kertaa elämässäni olen ollut Taivaisen Isän erityisuojelussa, senkin ymmärsin vasta yli kolmekymppisenä.

Ystävät kiitos osaotostanne olisittepa olleet silloin lähelläni