23.5.1960

Silloin oli maanantai, niin muistan.
Koulupäivä lyheni yllättäen yhdellä tunnilla,
varmaankin opettajien kevätkiireiden vuoksi.

Aurinko paistoi ja oli lämmin päivä.
Mikä sen mukavampaa kuin lähteä kotiin, Irene-äiti
oli sairauden vuoksi kotona,
jotain hyvää olisi varmaan tarjolla kotiin tulijalle.

Olihan äiti kotona? Kysyin ulkoportaissa vastaantulevalta
Äidin työpaikan juoksutytöltä. Olihan hän.
siellähän hän seisoikin sisemmällä ovella minua odottamassa.
Niin luulin.

Törmäsin hänen ohitseen selittäen
miksi tulin kesken päivän kotiin. Eteisessä riisuessani ulkovaatteita,
huomasin ettei hän tullutkaan perässäni??
Äiti? Äiti? Minne jäit?
Palasin ulko-eteiseen, siellä hän seisoi pidelleen edelleen
ovenrivasta ja seisoen liikahtamatta.

Hän ei vastannut, ei katsonut minua,
hän joka aina edes silitti tukkaani kun touhusin hänet ohittaessani.
Irrotin hänen kätensä ovenrivasta ja itkien ja parkuen
autoin ja ohjasin hänet keittiöön.
Vastaa minulle! Miksi sinä et vastaa?
Anna anteeksi, mitä minä olen tehnyt? Puhu minulle!

Hän ei sanonut mitään. Pikkuhiljaa hänen asentonsa painui kasaan
ja arvasin hänen putoavan tuolilta johon olin hänet auttanut.

Jarrutin hänen kaatumistaan, hain tyynyn pään alle.

Neljä viikkoa myöhemmin hän kuoli sairaalassa,
aivoveritulppa, hän oli 55-vuotias.
Ja minä täyttäisin 11vuotta seuraavalla viikolla.
Niin jäimme kahden Lyyli-äiti ja minä.

Jos joku olisi kertonut että vajaan kolmen vuoden kuluttua
olisi Lyyli-äidin aika lähteä, en olis ymmärtänyt.

Mutta niiden vuosien aikan kasvoin isoksi, melkein aikuiseksi,
omasta mielestäni.