Viikonloppuna satoi.Olimme kaksin ,Poikanen ja minä, täällä Salomaalla.
Viisivuotias oli vähällä saada rakastavan mammansa
itkupotkuraivariin tarmokkuudellaan sisätiloissa.
Voi miten minä ajattelin kaikkea hyvää kynän keksimisetä
ja kaikista niistä jotka ovat olleet osallisina tähän
kulttuuritekoon.
Kirjoittamaan oppiminen on yksi tämän hetken mielipuuhista,
siinä työssä saimme monta sadetuntia menemään.
Samalla kuulakärki kynällä tuli tatuoiduksi maha, käsivarret...
Kiitos sinulle pikkuinen Mamman Rakas!
Nämä kirjet minä säilytän ja niitä onkin nyt
moneen paikkaan pantavaksi!
Katselen niitä myöhemmin ja muistelen kaikkea sitä mitä teimme
siihen maailman aikaan kun tapasimme joka päivä!
Kaikesta on luovuttava, se on kyllä myöskin siunaus kaikkea
vanhaa ei tarvitse kantaa mukanaan,
vanha myös raskauttaa matkan tekoa.
Kuin kirkasta digikuvaa, katselen nyt mielessäni olevaa kuvaa
kun synnytys salissa sain Sinut syliini.
Se on uskomaton hetki Mammoillekin joille sellainen
onni tulee osaksi.
Nämä viisi vuotta olemme olleet niin tiiviisti yhdessä,
että välillä olemme unohtaneet
jopa senkin että minä olen Mamma, en äiti.
Ja sinä olet Poikanen, et Äititytär.
