Talvihan tämä... mutta kun

Vuosi vuoden jälkeen uskon itseeni vaikka
hyvin paljon syytä ei olisi.

Ostin taas muutamin pusseja näitä sipuli- ,
juurakkopusseja. Kahdessa ruukussa ei vielä minkäänlaista
elon merkkiä.
Tämä super Oxalis kasvaa ainakin tuollaisia
pitkiä tikkuja joiden nenässä on jokinlainen
möykky. Ajattelen että yhtenä aamuna niissä liehuu
liput. Lipuissa lukee:

Geenivirheesi vuoksi emme pysty tämän enempään!


Kymmenessä vuodessa Eteläisessä Satakunnassa
kerkesin oppia että tähän aikaan vuodesta
pihassa voi aloittaa purojen tekemisen tai olisi voinut
jos maa ei olisi ollut niin tasaista.

Tänä aamuna riemastuin yksinäinen MUSTARASTAS
oli oravien kanssa lintulaudan alla pähkinöitä syömässä.

Joutsenia olen nähnyt vain joissakin blogeissa.

Minua ei kiinnosta enää mikään talvessa,
MINÄ HALUAN OIKEATA KEVÄTTÄ

27.3.1971

 Oli lauantai-iltapäivä.

Olimme tulleet kaupunkiin ihan tyhjänpäiväisesti kiertelemään.

Ennen kotiin lähtöä halusin käydä sairaalassa katsomassa

ystävätärtäni joka oli saanut edellisenä päivänä esikoisensa.

Emme päässeet perille, vähän ennen rysähti.

Itse kolaria en muista, alussa musta aukko oli isompikin.

Heräsin seuraavana päivänä teholla.

Muistan kertoneeni sairaanhoitajalle että olimme ajaneet kolarin.

Seuraava vuorokausi onkin pelkkiä pieniä sirpaleita,

oksentamista, kipua, röntgeniä, huutamista, pelkoa,

hätää koirista ja hätää vauvasta.

Lääkäreistä joita oli useampia vuoteeni ympärillä,

pohtivat ja suunnittelivat mitä maidon tuotannolle pitäsi tehdä.

Sairaanhoitaja kertoi myöhemmin että olin hieman epä-

kohteliaasti käskenyt maidon ostoon ruokakaupasta.

Sen jälkeen minulle oli annettu tuhdinpi annos lääkettä

kun olin tahtonut päästä kotiin.

 Kotiin päästyä.

Näkyvillä ovat ne helpoimmin parantuvat vammat.

Useita tunteja olivat kaksi päivystävää kirurgia ommelleet.

Useat haavat ulottuivat ihan kalloluihin saakka. Kieli oli jäänyt 

hampaiden väliin ja oli vuotanut runsaasti.

Sadallaviidelläkymmenelläkahdella tikillä kasvoihin koristettuna ja noin viidelläkymmenellä kieleen tikatulla.

Ja tolkkuihini tultua alkoi mahdoton kiire kotiin,

Minuahan odotti kolmeviikkoinen, ihana, rakas

pikkuinen nimettömäni!

Kierrätetään, eikun kerätään

 Meillä on jonkin moinen kokoelma erilaisia vempaimia

joilla on tarkoitus helpottaa elämisen mukanaan

tuomia pieniä askareita.

Kuten kaikki tiedämme näitä koneita/apuvälineitä 

ei ole tehty kestämään. Kaipa vain tuomaan hetken hurmio.

Tämä sähkötoiminen kodin kone on varmaankin hankkinut hintansa,

se on ollut käytössä lähes kymmenen vuotta.

Nyt se kuoli yllättäen! Ei pihaustakaan!

Entisessä elämässä olisin toimittanut sen automaattisesti

yhteiskunnan järjestämään kuolleiden koneiden laitokseen.

Mutta nyt en.

Minähän elän uutta elämää:

Kone tuodaan ruokapöydälle, kylmälle kivilevylle.

Etsitään sopivat ruumiinavausvälineet.

Avataan ruumis, se on suljettu valeluukulla

jossa näyttäisi olevan ruuvikin valmiina.

Tarkastellaan ja huomataan ettei luukku missään tapauksessa

avautuisi, luukku on vain stansattu muoviseen kuoreen.

Tehdään roisi kylkiviilto ja elimistö on näkyvillä.

Haistellaan, ei palaneen käryä.

Irroitetaan sydän (moottori) ja tarkastellaan lähemmin.

AA-kokoinen paristo saa sydämen iloisesti pärisemään.

Irroitetaan vielä ruumin oma virtalähde ja kokeillaan... sekin

toimii.

Kirurgi ilmoittaa: "Pannaan talteen, eihän sitä tiiä"!

Avustaja mutisee: "Ja mitähän ei tiiä"????

Kirurgi poistuu kiirellisempiin toimituksiin, avustaja siivoaa jäljet.

P.S Sydämen pituus on 32mm ja

virtalähteen 50mm

Muistin toissapäivänänä, en enää eilen...

 Kaiken kaikkiaan olen hyvin tyytyväinen mummo!

Minulla on lapsenlapsien jako jonossa ollut hyvä paikka,

sainhan Sinut "mummontekijäksi".

Onhan meillä ollut monta ratkiriemukastakin

 hetkeä (sanot Sinä varmaan).

On ollut myös niitä joissa olen hetken ajatellut että pitäisi

kai näitä vähän kasvattaakkin.

Paljon, tai oikeastaan riittävästi toivon ja rukoilen 

Sinulle Hyviä Päiviä!

 Kolmen vuoden hujakoilla, Mamman luon käymässä.

Isoja urakoita ja äkäisiä vasaroita.

Ensimmäinen yhteinen valssimme, tulkoon

niitä paljon lisää.

Ihan tosi kertomus

Tämä onnellinen matkakertomus oli jo kertomispannassa.

Onneton tapaus lompakon pesemisestä teki

tästä kuitenkin taas kertomisen arvoisen.

Siis:

Koko alkuvuoden olen ollut onneton ja turhautunut kadottamani

osoitteen vuoksi. Olen etsinyt sitä, ja etsinyt ja vieläkin etsinyt.

Tarina alkaa siitä kun:

Joulun ja uuden vuoden välisellä viikolla olin lähdössä hakemaan

Poikasta tänne Savoon. Junalipun ostin automaatista, pyhistä

huolimatta ne toimivat. Katson olevani jo niin vanha

etten ota riskiä että joutuisin kiertelemään junassa ilman paikkaa.

Kolme junan vaihtoa, kurja juttu! Tämän matkan voisi tehdä

yhdelläkin jos vaan aikataulu sopisi matkantekoon.

Jatkuu ensimmäisen vaihdon jälkeen:

Juna on jo liikkeellä kun seison ostamani paikan vieressä.

Nopeasti arvioituna, minun paikallani istuu n. viisivuotias tyttö

vierellään (kenties isoäiti), heidän takanaan äiti ja parivuotias tytär.

Olen hetken aikaa neuvoton,?

Sanon, ystävällisesti että paikkalippuni on isomman tytön 

paikkaan. Tyttöjen äiti tuohtuu asiasta, säilytin malttini.

Pyysin kuitenkin äitiä ottamaan pienemmän tyttären syliinsä

että isompi tytär pääsee hänen viereensä (äiti oli ostanut

kaksi paikkaa, ne vierekkäiset), kerroin itsekin äitinä ja mummona 

joutuneeni joskus tekemään niin. Kerroin myös että todellakin

tarvitsen paikkani vaivojeni vuoksi.

Neuvottelu kesti tovin, kiukkuisen äidin sääliessä itseään.

Sain kuitenkin paikkani, istuuduttuani ja hetken kuluttua aloitimme

olettamani isoäidin kanssa keskustella hyvin yleisistä asioista.

Loppuhuipennus:

(Hän ei ollutkaan tyttöjen isoäiti, ihan sivullinen vieressä istuja).

Keskustelumme sujuu jouhevasti, huomaamme viettäneemme 

lapsuutemme samassa kaupungissa ja samassa kaupungin osassa,

siinä kohdassa keskusteluun tuli intohimoa.

 Oli kuin olisimme kaivaneet lapioilla hiekkakuoppaa

ja hiekka lensi ja pöllysi.

Ja kuinka ollakkaan:

Kuopan pojalla istuimme me, kansakoulussa samassa luokassa

saman opettajan opetettavina.

Ja muistamme sitä ja tätä ja tuota....

Vilkuilemme toisiamme, ihmettelemme,

olemme onnellisia.

Edellinen tapaamisemme oli kansakoulun kevätjuhlasta v.1960

Kertomuksen loppu:

Matkan pisin osuus on lopussa, minun on lähdettävä junasta.

Kiireessä kirjoitamme osoitteemme toisillemme, vaihdamme

ne lennossa. Sitten minä seison jo asemalla pää tyhjänä ja 

sydän täynnä!

Kotiin tultuani:

Parin päivän päästä en löydä osoite lappua , en mistään.

Kunnes pesen lompakkoni, sen liian moni lokeroisen.

Kaikkia papereita en voinut ottaa lompakosta, ne alkoivat hajota

pienestäkin nykäisystä. Jätn kukkaron kuivamaan kaikkine kuitteineen.

Ja yhdessä niistä oli Sinun osoitteesi, Saanen sanoa Ystäväni!

Lounaspalvelua ja iltahuveja

 Runsaasti ovat jänikset liikkuneet, kevättä rinnassa.

Näyttää kyllä siltä että nälkäkin on pupuilla.

Viimekerralla kaadettu iso haapa ei varmaankaan ollut 

erityisen maukasta kantaa, ohuet oksat oli jyrsitty

mutta paksummat olivat jäänet jäljelle.

 Kierrettiin nyt pidempi lenkki ja kaadettiin nuorempia puita

ja runkojakin enemmän.

Ihan puhtaan valkoisia ovat tupsuhännät vielä.

Tällä reissulla ei löytynyt ilveksen jälkiä.

Melkoisesti on minulle riittänyt iloa

erämiehen uudesta hankinnasta.

Minä olen selvästi jo vanhentuneenpi kuin Hän,

en millään jaksaisi nähdä näin paljon vaivaa

opetellakseni uuden PUHELIMEN käyttöä.

Oikeasti, riemua on riitänyt meille molemmille!