Moottoripyörällä illan suussa

Vauhti ei ole minua koskaan hurmannut,
mutta kun tulin luvanneeksi että opettelen tämänkin...

Ja niin tuli ilta
jolloin oli lupauksen lunastuksen aika!
Hienoinen jännitys väreilee ilmassa.

Vierailu todelliselle erämaan järvelle,
vain kuikan huuto kuului.
Hieman omien korvien suhinaa.

Kotimatkalla ihmettelin ja ihailin itseäni,
niin vaan tämäkin asia tuli tutuksi,
eikä se oikeastaan ollutkaan muuta kuin mukavaa.
Aamukahvimaitoa ostamaan menossa ollaan.

Kun kävellä tökin tässä MIEHEN perässä oli
hyvin vaikea ajatella että tämä tässä on minä!

Pitkät puut Pisan mäellä...

...hongat hornan kalliolla.
Ensimmäisen kerran olemme minä ja Peikko
aloittamassa nousua Pisalle.

270m meren pinnasta ei kuulosta pahalta,
melkein kuin Puijolle! Sehän noustiin ennen että
hupsis vain. Hienoisesti epäilin Peikon jaksamista.

Alarinteellä vanhus kuitenkin siirtyi kärkipaikalle.
Lämmintä oli, melkein tuuletonta, eikä matkaakaan
kuin reilusti alle 2km.

Hyvinhän tämä menee!
Matkalla on ollut lähde (on vieläkin) se on vain peitetty
eikä lippiäkään näkynyt.

Yksi kirkasvetinen puro josta Peikko joi,
ja jatkoi matkaa.
Minä tulen koko matkan viimeisenä, ilmiselvästi.

Oli hiki, vaatteita olin vähentänyt jo sopivaisuus rajalle saakka.

Viimeinen koitos!
Muutamat portaat vielä Peikko!

Hän poikkesi polun viereen ja heittäysi
kuusen varjoon läähättämään.
MIES oli sitä mieltä että Hän kantaa uupuneen
loppumatkan.

Ehdottomasti EI, sanoi Peikko.

Täyssinän rajahan se siellä huipulla,
kaikki tietysti muistitte sen!

Vettä valuen (hikeä) ja suu sinisenä mustikoista,

kiipesin MIEHEN perässä vielä torniinkin.

Tunsinpa itseni voittajaksi!

Lähtö olisi vajaa...

...jollei sitäkin olisi kuvattu!

Aikaisemmin sovittuna päivänä, mutta
hirveän monta tuntia myöhemmin kuin oli tarkoitus.

Muuttokuorman koosta (eikä kaikki ollut edes minun)
voitte päätellä että Salomaa jäi asuttavaan kuntoon.

Naisen muutto!

Ei olla vielä portista ulkona kun MIES nousee
hakemaan ensimmäistä unohdusta.

Toisen Hän haki tuosta kuusiaidan luota.

Nyt siis olen täällä Uudemmassa kodissani, keskellä yötä
hoitelemassa blogiani, siis kuten ennenkin tein.

Kuitenkin kaikki on muuttunut!

Nyt on kukkia

Kaikki kukat päättivät juhlistaa tänä kesänä
varmaankin vain kesää.

Jos joku haluaa vaivattoman puutarhan (perennat)
ottakoon kanoja. Sen jälkeen,
vuosittain (n. 5-10) levitelköön kanalan kestopehkun
pitkin ja poikin pihamaataan.

Kaivakoon jossain vaiheessa kuopan
ja muutaman vuoden ajan kompostin
voi tyhjentää kuoppaan.

Muutaman (n.2) kesän tekele voi olla lapsenlasten käytössä
ylihyppykuoppana. Tämä vaihe voi herättää kysymyksiä
pihalla kävijöissä etenkin sulavien kevät vesien aikana.

Ettäkö ihan vesiaihe?

Itse kukin voi selitellä kuten tahtoo
Sen jälkeen keräilköön ystäviltään juurakoita ei niin
suurta väliä mitä.
Kun juurakot ovat kuolemaisillaan
laatikoissaan ja pusseissaan, silloin on jo kiire!

Istutuspäiväksi leivotaan jotain maukasta ja kutsutaan kaikki
kynnelle kykenevät "talakoisiin".

Kastellaan ja katsellaan!

Sitten tulee kesä joka onkin jotenkin erilainen!
ehkäpä ihan jonkun erityisen ihmisen kanssa on
suunniteltu jotain OIKEIN ERIKOISTA!

Ja lähtö lähestyy:
silloin yks kaks eräänä aamuna,
öisen lämpimän kesäsateen kastelema kukkapenkki:


ONKIN RIEHAHTANUT TÄYTEEN KUKKAAN!!!

Pakkaatte kassinne ja autonne, vilkutatte
pihaan jääville neljälle harakanpojalle,

Nauttikaa nyt koko rahan edestä!

P.S. Kesä on kuin nuoruus, nopeasti ohi ja myöhemmin huomaa
ettei mitään kerennytkään, ainakaan sitä mitä oli suunnitellut.

Mamma ja Rakas lähtevät täyteen pakatulla autolla
kohti suurta seikkailua, jääkää tänne te pihojenne vangit! :) :)

Rampa varis ristillä

Yhtä pahoin loukkaantunut lajikumppani oli lähistöllä.

Oikeastaan, en tiedäkään,
josko tämä oli se huonompi kuntoinen,
lähestyin hiljakseen ei juurikaan reagoinut.

Mitäpä olisit tehnyt?

Minun ensimmäinen vaihtoehtoni oli:
-kiinni ja vammojen kartoitus,
-kiinni ja niskat poikki,
se oli toinen vaihtoehto.

Loppujen lopuksi minä en tehnyt mitään, kuvasin.

Välitilinpäätös

Laukkujen pakkausta ja uusia kenkiä!

Kaunis sununtainen aamu Salomaalla

Kevyttä harsopilveä
joka antaa turvaa siltä poltteelta
joka on viime päivinä kiusannut,
minua ainakin.

Olen nyt pitänyt tätä matkapäiväkirjaa
puolitoista vuotta.
Se on lyhyt ja pitkä aika.

Ystävä sai minut aloittamaan,
Hän auttoi alkuun
rakentamalla minulle tuon alkulehden.
Hän näytti myös monta muutakin asiaa
elämässäni
jotka olivat itselleni tulleet niin tutuiksi
etten niitä enää huomannutkaan.

Mitään selvää suunnitelmaa minulla ei ollut,
melko pian kuitenkin huomasin
pitäväni päiväkirjaa.
Nyt löydän tämän päiväkirjan sivuilta
päähenkilön,
se en olekaan minä, vaan joku toinen.

Aloittaessani, olin itse vielä
sairastumiseni vuoksi monessa asiassa toipilas.

Tämä on ollut uskomattoman hyvää terapiaa
syvästä masennuksesta toipuvalle.
Olin itse tehnyt itselleni
tiukkoja ja ankaria normeja
jollaisten kanssa eläminen oli vaikeaa
ja suorastaan mahdotonta.

Ainakin se oli ilotonta.

Pikkuhiljaa tämä blogikin
on tehnyt minulle sitä
mitä hyvä kirjanpitäjä voi tehdä yritykselle.

Olen vapautunut ajattelemaan
myös tulevaisuutta.

Tänä päivänä
meillä kaikilla on myös tulevaisuus,
minullakin.

Eikä mikään saa estää elävää ihmistä
hylkäämään
tulevaisuutta ja toivoa,
iloa ja rakkautta,
tuohan tulevaisuus myös sellaista
mitä kukaan ei tilaa,
mutta kukin päivä
pitäköön huolen itsestään.


En ole lopettamassa tätä rakasta blogiani!
Eikä tämä ole minkään asian
muistokirjoitus!

Näyttää kuitenkin siltä
että tämä kesä on kuin pitsi,
paljon pieniä reikiä.

Päivittelen kun olen riittävän lähellä verkkoja
ja läppäreitä.

Mietitään syksyllä, entäs nyt?