Tuulinen ja kovasti viileä oli Vappu
Savon kansalaisilla.
Kumpikaan meistä ole tullut opetelleeksi mitään erikoisia
Vapun vietto tapoja, niinpä läksimme katselmaan
kuinka kevään tulo on edistynyt tulevan uuden kotikuntamme
keskustassa. Yhdistymispäätöksen ovat tehneet kuntapäättäjät,
ensi vuoden alusta olemme Kuopiolaisia.
Auton pysäköinti ongelmien vuoksi ajoimme
melkein suoraan satamaan. Laivat lilluivat jo kapeassa sulassa
satamassa.
Puijon torniin nouseminen tuntui riittävän turistimaiselta,
tähtäilimme, eipä tullut kiikarit mukaan.
Muutamat "merimerkit" pitivät kun etsimme tuolta taivaan
rannalta kotiamme. Tosin tarkkuus jäi siihen että päädyimme kahteen
kukkulaan joiden välistä näkyvä kukkula peittää suoran näkymän.
Kaunista on, vedet ovat melkein jääkannesta vapaita.
Entä minne sitten? kysyi Erämies.
Hautausmaat ovat olleet aina minun juttujani.
Siis miksipä ei Vappunakin.
Tutuilla paikoilla olivat äitieni haudatkin.
Olen ollut joskus kovastikin surullinen siitä
että minun kolmetoistavuotiaan sana ei painanut mitään,
olisin halunnut heidät yhteiseen hautaan.
Hehän olivat kuitenkin minun vanhempani,
minun rakkaitani ja rakkaita toisilleen.
Aika sataa unhotuksen lunta, sanoi Mamma
heidän jälkeensä saamani viimeinen Äitini.
Kävimme vappulounaalla ja tietysti söimme liikaa!
Kotiin tullessa vielä kaksi pientä vierailua.
Sielun ja ruumiin ravintoa yhdelle päivälle tuli riittävästi.
