Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









lauantai 26. tammikuuta 2013

Vain muistot jäljellä

Kuin uni, postaukseni tammikuussa 2011
kertoo tästä paikasta. Kuvien ottamisen väliä on 
kulunut yli viisikymmentä, lähes kuusikymmentä vuotta.

 Teimme tänään kelkkaretken menneeseen
maailmaan. Molemmat muistamme tämän talon, 
muutaman lehmän, sian ja sisarukset jotka elivät 
ja viljelivät pieniä peltojaan.
Ulko-ovi, tuvasta on katto pudonnut jo kauan sitten,
oviaukko perällä johti kammariin.

 Piha-aitta, tässä pienessä aitassa nukuimme me kaupunkilaiset
vierailumme aikana.

 Seinä on kaatumaisillaan, puut kasvavat jo koko
pihan alueella. Pihakaivo, kukkamaat, marjapensaat,
ovat saaneet luovuttaa tilansa metsän tieltä.

Talon sivuitse kulki selvä ja leveä polku rantaan saunalle
ja nuottakodalle. Saunasta ei näkynyt jälkeäkään.

Nuottakodan tähteet olivat vielä pystyssä, minkki
oli näkynyt valtaavan kodan alustan.
Tämän rakennuksen rannan puoleisella sivulla
otettiin minusta kuva, muistaakseni kesä oli 1957.

Tunsin haikeutta!
Oikeastaan tämä hiljainen rappio ja kaiken maatuminen
on kuitenkin sopivin loppu tälle paratiisille.
Eihän enää ole olemassa montakaan ihmistä joka
muistaisi mitä täällä oli.


2 kommenttia:

Elina Seppänen kirjoitti...

Jotenkin heti välähti mieleen, mikä paikka tämä on, tarkistamassa kuitenkin kävin 2011 tammikuun puolella. Luonto valloittaa paikat, varmaan monet pikkuotukset löytävät vielä suojaa seinien koloista. Muistan lapsuuden käynnit samaan tilaan ennättäneellä vanhalla pihapiirillä, joka kasvoi tuolloin vaahteroita ja oli suurten kuusten ympäröimä. Yhden talon vierellä oli suuri vaahtera, joka oli ympärillä kasvavat (osa talojen sisällä) ympärilleen levittänyt. Sitä hiippaili rakennukselta toiselle, viivähteli oviaukoissa ja pohti, millaista elämää siellä on eletty. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu käydä moisessa paikassa, jonka historian oikeastikin tuntee, on osa sitä...

Toivottavasti paratiisisi saa "levätä rauhassa" luonnon omana!

Maria Veikontytär kirjoitti...

Olipa mukava että löysit tämän ja sen aikaisemmankin. Sinua ajattelin kun otin päivällä näitä kuvia. Muistin heti tuolla liikkuessani kuinka sinä tiesit heti mistä kirjoitin! Ihmettelin itseäni ettei tuo tuntunutkaan pahalta vaan ihan oikealta. Uskomme että paikan kuoleminen saa jatkua omaa rataansa.
Perijät ovat nuoria joilla ei ole siteitä edesmenneisiin ihmisiin eikä paikkaankaan.