Tämä kertomus on minun
jokapäiväistä elämääni.

Elämäni tärkeät ihmiset
ovat mukana ja kotini, myös
kanani, kissani sekä koirani.

Tarjoan täällä muistikuvia,
ja digikuvia, haavekuviakin
kenties.

Totuudessa pysyttelen
vaikka satuja rakastan vieläkin.

Arkea useimmiten,
juhlaakin mausteeksi.

Hyvää matkaa ja tervetuloa mukaani!









maanantai 9. tammikuuta 2012

Jäätyminen polttelee

Lomailija on helppo saada riehaantumaan;
puetaan ulkovaatteet eikä oteta talutinta mukaan,
eikä lähdetä autolla.

Peikko tietää minne mennään, kilometri
ja ollaan rannalla.

Akkuporakone palvelee täälläkin.
Jäänpaksuuden mittaus käynnissä,
pitäisi päästä jo kelkalla liikkumaan!!!

Kuulema kestää miehen (naisen?) ja kelkan
10cm jäätä, kohva ja toinen 10cm jäätä.

Tämän järven jäällä olen liikkunut viimeksi
kun Äititytär oli neljävuotias.

On tilaa juosta ja riekkua, sen joka jaksaa.

Veikon päivä on vielä lyhyt.

Kotimatka meni huomattavasti hitaammin.
Lumi teki tepposet, tarttui paukuiksi koirien varpaiden
väliin ja niitä piti pureskella.
Etumatka silti säilyi!


6 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Just tollanen se on koirien mielipuuhaa. Juosta vapaana!

Hannele Ruusukummusta kirjoitti...

Voi mitä riemua on tuonut lumi koirillekin...☺ Täälläkin.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Tämä kaksivuotias on huippu!
Olin jo unohtanut mitä on kaksivuotiaan koiran riemu.

Anna kirjoitti...

Veikon päivästä tuli mieleen että Veikko on nyt meillä lellikkien lellikki. Ytte-kiningatar siirtyi niille vehreille ruokakupeille ja untuvapilville joulun alla. Asia jonka kanssa en ole vielä alkuunkaan sinut. Sydän on nyrjällään ja kaikki jotenkin väärähtänyt. Ytte on nyt tuhkauurnassa olohuoneen kaapissa, sille on siellä oma hylly ja säännöllisesti, päivittäin, avaan kaapin ja jutustelen sille, tai ainakin käyn moikkaamassa. Ehkä se näin pikkuhiljaa alkaa tottumus tulla. Onneksi on Veikko joka nauttii täysillä kaikesta huomiosta ja ylenpalttisista silityksistä ja sylihalittelusta.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Annasein!
Eipä pysty ihminen "osaa ottamaan" toisen surusta.
Uskot varmasti jos sanon "tunnen sen surun".
Kaipaus jää kuitenkin. Puristus häviää (ainkin luulen niin). Kuulevat kuitenkin juttelun :)

Anna kirjoitti...

Uskon Marja että tunnet. Varmasti puristussurusta tulee lopulta haikeus ja se on ihan hyvä niin. Sitten ehkä kesällä, kun pystyn viemään uurnan kortejoen mökille hautaan.